Kun journalismi tenttaa väärää ihmistä

 

On vaikea keksiä järkiperäistä selitystä sille, miksi suomalaisessa mediassa on viime viikkoina nähty tilanne, jossa rock-yhtyeen laulajaa tentataan kansalaisaloitteiden allekirjoittamisesta – samalla kun todellista poliittista ja taloudellista valtaa käyttävät henkilöt ohitetaan lähes olankohautuksella.

Toni Wirtanen on yksityishenkilö, joka käyttää hänelle laissa taattua oikeutta osallistua suoraan demokratiaan. Hän ei päätä budjeteista, ei tee yrityskauppoja, ei ohjaa ulkopolitiikkaa. Silti toimittajat kokevat aiheelliseksi tivata häneltä, miten hän on voinut allekirjoittaa tietyn kansalaisaloitteen.

Samaan aikaan Tytti Tuppurainen ei ole joutunut vastaavanlaiseen henkilökohtaiseen tenttiin Fortumin ja Uniperin miljardiluokan järjestelyn poliittisesta vastuusta. Kimmo Kiljunen Venäjä-yhteyksineen ei sekään ole ollut aggressiivisen, moraalisävytteisen kuulustelun kohteena.

Tämä asetelma ei ole vain kummallinen. Se on journalistisesti ongelmallinen.

Taloustieteilijän näkökulmasta kyse ei ole salaliitosta tai pahantahtoisuudesta, vaan kannustimista ja kustannuksista. Julkisuuden henkilö, jolla ei ole institutionaalista valtaa, on turvallinen kohde. Hän ei sulje ovia toimituksilta, ei vaadi monimutkaista taustatyötä, eikä pakota toimittajaa perehtymään juridisiin tai taloudellisiin yksityiskohtiin. Moraalinen paheksunta on halpaa, nopeaa ja helposti myytävää.

Sen sijaan ministerivastuu, valtio-omistajaohjaus tai kansainväliset poliittiset kytkökset vaativat aikaa, asiantuntemusta ja riskinottoa. Ne pakottavat journalistin kysymään epämukavia kysymyksiä ihmisiltä, joilla on todellista valtaa vastata – tai olla vastaamatta.

Ongelma syntyy siitä, että vastuun ja huomion suhde kääntyy nurinpäin. Mitä vähemmän valtaa henkilöllä on, sitä henkilökohtaisemmaksi ja normatiivisemmaksi journalismi muuttuu. Mitä enemmän valtaa on, sitä abstraktimmaksi ja etäisemmäksi käsittely jää.

Kansalaisaloitteen allekirjoittaminen ei ole vallankäyttöä. Se on osallistumista. Kun siitä tehdään moraalinen kuulustelu, viesti on selvä: osallistua saa, mutta vain oikealla tavalla ja oikeisiin asioihin. Tämä on huono signaali suoran demokratian kannalta. Ihmiset oppivat, että allekirjoitus voi johtaa julkiseen häpeään, mutta vallankäyttö harvoin johtaa henkilökohtaiseen vastuuseen.

Hyvä journalismi kohdistaa kriittiset kysymykset sinne, missä päätökset tehdään ja seuraukset syntyvät. Se ei rankaise yksilöitä mielipiteistä silloin, kun vallankäyttäjät jäävät varjoon.

Jos rocklaulajan nimi kiinnostaa enemmän kuin miljardiluokan poliittinen vastuu, kyse ei ole enää vallan vahtimisesta. Kyse on normien valvonnasta – ja se on aivan eri ammatti.