Miksi alkuperäiskansapuhe ei ratkaise Lähi-idän valtiorakennetta

Lähi-idän keskustelussa toistuu väite, jonka mukaan alueen poliittinen tulevaisuus ratkeaisi määrittelemällä, kuka on ”alkuperäiskansa”. Ajatus on intuitiivisesti houkutteleva: jos joku oli ensin, hänellä on erityinen oikeus. Ongelma on, että tämä logiikka ei kestä historiallista, institutionaalista eikä poliittista tarkastelua.

Ensinnäkin alkuperäisyys ei ole selkeä tai yksiselitteinen käsite. Palestiinan alueella on viimeisen kahden vuosituhannen aikana elänyt, hallinnut ja muuttanut useita väestöryhmiä: roomalaisia, bysanttilaisia, arabeja, turkkilaisia, juutalaisia, eurooppalaisia mandaattivaltoja. Missä kohtaa aikajanaa ”alkuperäisyys” lukitaan? Ensimmäiseen arkeologiseen kerrostumaan? Ensimmäiseen kirjalliseen lähteeseen? Ensimmäiseen enemmistöasemaan? Jokainen rajaus on väistämättä mielivaltainen.

Toiseksi valtiot eivät synny alkuperästä vaan kyvystä järjestää valtaa, turvallisuutta ja instituutioita. Moderni valtio ei ole palkinto historiallisesta etuoikeudesta, vaan mekanismi, joka toimii tai ei toimi. Historia selittää, miten tilanteeseen on tultu, mutta se ei itsessään ratkaise, millainen järjestelmä tuottaa vakauden, taloudellisen toimeliaisuuden ja konfliktien hallinnan nyt.

Kolmanneksi alkuperäiskansapuhe toimii käytännössä retorisena oikotienä, joka ohittaa vaikeat kysymykset. Sen sijaan että arvioitaisiin hallintomalleja – yksi valtio, kaksi valtiota, liittovaltiot, autonomia-ratkaisut – keskustelu typistyy moraaliseen vastakkainasetteluun. Kun yksi osapuoli julistetaan ”aidoksi” ja toinen implisiittisesti epälegitiimiksi, kompromissit muuttuvat moraalisesti mahdottomiksi.

Taloustieteellisestä ja institutionaalisesta näkökulmasta tämä on huono lähtökohta. Kestävät poliittiset järjestelmät rakentuvat kannustimien yhteensovittamiseen, eivät symboliseen etusijaan. Kysymykset, jotka ratkaisevat alueen tulevaisuuden, ovat arkisia mutta ratkaisevia:
– Kuka kerää verot ja millä legitimiteetillä?
– Kuka vastaa turvallisuudesta ja kenelle?
– Miten omaisuudensuoja, liikkuminen ja kaupankäynti turvataan?
– Miten konfliktit ratkaistaan ilman jatkuvaa väkivaltaa?

Alkuperäiskansaretoriikka ei vastaa yhteenkään näistä. Se tarjoaa kyllä identiteettiä vahvistavan kertomuksen, mutta kertomukset eivät pyöritä infrastruktuuria, eivätkä estä turvallisuusdilemmoja.

Lopuksi on syytä huomata, että jos alkuperäisyys hyväksyttäisiin yleispäteväksi poliittiseksi periaatteeksi, suuri osa nykyisistä valtioista olisi välittömästi epälegitiimejä. Maailmanhistoria on jatkuvaa muuttoliikettä, valloitusta ja sopeutumista. Kansainvälinen järjestelmä on tästä huolimatta rakennettu nykytilan hallittavuuden, ei muinaisen omistajuuden, varaan.

Siksi puheet alkuperäiskansasta valtiomallien perusteluna eivät ole ratkaisu vaan este. Ne siirtävät huomion pois siitä ainoasta kysymyksestä, jolla on lopulta merkitystä: millainen poliittinen järjestely vähentää konfliktia ja mahdollistaa ihmisille ennustettavan, turvallisen ja taloudellisesti toimivan arjen nyt ja tulevaisuudessa.