Synnin arki – miksi kristittyjen synnit ovat usein tavallista ihmisyyttä

 

Kun kristityiltä kysyy, mitä syntejä he kokevat tekevänsä, vastaus ei yleensä ole murha, ryöstö tai muu rikos, josta iltapäivälehdet innostuvat. Vastaus on pikemminkin: ajattelin pahaa, olin itsekäs, en jaksanut rukoilla, kadehdin toista, katsoin vääränlaista sisältöä tai en antanut anteeksi. Toisin sanoen – olin ihminen.

Tässä on jotain paljastavaa. Kristillisessä syntikäsityksessä moraalinen huomio kohdistuu vahvasti sisäiseen maailmaan: ajatuksiin, tunteisiin, haluihin ja motiiveihin. Ei riitä, että toimii oikein; pitäisi myös tuntea oikein. Jo pelkkä väärä ajatus voidaan kokea moraalisena epäonnistumisena.

Tämä tekee synnistä erityislaatuisen ilmiön. Se ei ole vain teko, joka vahingoittaa toista, vaan jatkuva sisäinen tarkkailuprosessi, jossa oma mieli muuttuu valvonnan kohteeksi. Kun ihminen huomaa olevansa kateellinen, vihainen tai haluton auttamaan, hän ei ainoastaan tunnista inhimillistä reaktiota – hän tunnistaa synnin. Ja synnin tunnistaminen synnyttää syyllisyyttä.

Ironista kyllä, moni yleisimmistä “synneistä” on sellaisia, joita nykypsykologia pitää täysin normaaleina. Ajatukset eivät ole tekoja. Tunteet eivät ole moraalisia valintoja. Kauna ei katoa käskemällä, eikä myötätunto synny pakottamalla. Silti uskonnollinen kehys tulkitsee nämä ilmiöt moraalisiksi puutteiksi, ei inhimillisiksi reaktioiksi.

Erityisen kiinnostavaa on, miten vahvasti painotus kohdistuu seksuaalisuuteen ja hengelliseen aktiivisuuteen. Se, että joku ei rukoile tarpeeksi tai kokee seksuaalisia haluja “väärässä” kontekstissa, voi painaa omatuntoa enemmän kuin välinpitämättömyys rakenteellista epäoikeudenmukaisuutta kohtaan. Syntikartta ei siis ole neutraali, vaan kulttuurisesti ja opillisesti rakennettu.

Tästä seuraa paradoksi: mitä vakavammin ihminen suhtautuu uskoonsa, sitä enemmän hänellä on materiaalia kokea syyllisyyttä. Hurskaus lisää herkkyyttä synnille, ei vapauta siitä. Täydellisyyden ihanne siirtyy sisäiseen maailmaan, jossa kukaan ei koskaan täytä vaatimuksia.

Ehkä kysymys ei lopulta ole siitä, tekevätkö kristityt paljon syntejä, vaan siitä, kuinka laajalle synti määritellään. Kun synniksi luokitellaan asioita, jotka kuuluvat ihmisyyteen, synti lakkaa kertomasta moraalisesta epäonnistumisesta ja alkaa kertoa moraalisesta järjestelmästä itsestään.

Silloin voi kysyä: onko ongelma ihmisessä – vai normissa, joka tekee tavallisesta mielestä jatkuvan syyllisyyden lähteen?