Uskonto oletuksena – näkymätön normi, jota ei saa kyseenalaistaa

 

Yksi suomalaisen yhteiskunnan erikoisimmista piirteistä on se, että uskontoa pidetään samanaikaisesti henkilökohtaisena asiana ja hiljaisena normina. Sen sanotaan olevan vapaaehtoista, mutta silti sen poissaoloa joudutaan jatkuvasti perustelemaan.

Tämä ristiriita paljastuu erityisen kirkkaasti jouluna, mutta ilmiö ei rajoitu juhlapyhiin. Kyse on syvemmästä oletuksesta: uskonto – käytännössä luterilainen kristinusko – nähdään lähtökohtana, josta poikkeaminen vaatii selityksen.

Kun koulu järjestää joulujuhlan kirkossa, uskonnollisuus esitetään “perinteenä”. Kun vanhempi kyseenalaistaa tämän, hänestä tulee hankala. Kun virsi lauletaan, sen sanotaan olevan kulttuuria. Kun sen sijaan joku pyytää vaihtoehtoa, puhe kääntyy liioiteltuun herkkyyteen tai “uskontoallergiaan”. Normi paljastuu vasta, kun joku astuu sen ulkopuolelle.

Normatiivinen oletus toimii juuri näin: se on näkymätön niille, jotka ovat sen sisällä.

Uskonnon puolustajat vetoavat usein siihen, ettei ketään pakoteta uskomaan. Mutta normatiivisuus ei vaadi pakkoa. Riittää, että yksi vaihtoehto on oletusarvo ja muut ovat poikkeuksia. Riittää, että enemmistön tavat määritellään neutraaleiksi ja vähemmistön tarpeet erityisjärjestelyiksi. Riittää, että uskonnollinen symboli on “vain symboli” – kunnes joku pyytää sen poistamista.

Tässä mielessä uskonto ei toimi yhteiskunnassa vakaumuksena muiden joukossa, vaan kulttuurisena oletuksena, joka naamioituu neutraaliudeksi. Sen asema ei perustu enää uskon sisältöön, vaan historialliseen inertiaan: “näin on aina ollut”.

Ongelma ei ole se, että ihmiset uskovat. Ongelma on se, että uskoa pidetään lähtökohtana yhteisissä tiloissa. Julkisessa koulussa, kunnallisessa juhlassa tai verotuksessa uskonto ei ole vain yksityinen asia, vaan rakenteellinen tekijä. Silloin kysymys ei ole tunteista, vaan vallasta.

Normatiivinen uskonto tuottaa myös kummallisen moraalisen asetelman. Uskonnollinen ihminen voi olla “vain oma itsensä”, mutta uskonnottoman odotetaan olevan joustava, suvaitsevainen ja ymmärtäväinen. Uskonnollinen perinne ansaitsee kunnioitusta, mutta siitä irrottautuminen vaatii perustelut. Hiljaisuus tulkitaan hyväksynnäksi – ja kriittisyys hyökkäykseksi.

Tämä ei ole neutraalia yhteiseloa. Tämä on epäsymmetriaa.

Aidosti pluralistisessa yhteiskunnassa mikään katsomus ei ole oletus. Ei uskonto, ei uskonnottomuus, ei perinne, ei modernius. Jokainen niistä on yksi vaihtoehto muiden joukossa. Niin kauan kuin uskonto on yhteiskunnassa oletusarvo, uskonnonvapaus ei toteudu tasapuolisesti. Silloin uskonto ei ole yksi valinta muiden joukossa, vaan etulyöntiasemassa.

Jouluna tästä sanotaan, että “ei nyt pilata tunnelmaa”. Mutta kysymys ei ole tunnelmasta. Kysymys on siitä, kenelle yhteinen tila kuuluu – ja kenen oletetaan sopeutuvan.

Uskontoa ei tarvitse poistaa. Mutta oletuksena se pitää uskaltaa kyseenalaistaa. Muuten emme puolusta vapautta, vaan tottumusta.