Vastuu ilman syyllisyyttä – syyllisyys ilman vastuuta

 

Vasemmistolaisessa ajattelussa toistuu yksi hämmentävä piirre: vastuun ja syyllisyyden erottaminen epäonnistuu järjestelmällisesti. Se ei ole yksittäisten ylilyöntien ongelma, vaan syvemmällä oleva normatiivinen vinouma, joka vaikuttaa tapaan, jolla politiikkaa perustellaan, moraalia jaetaan ja yhteiskunnallisia ilmiöitä tulkitaan.

Lähtökohta on usein kunnianhimoinen. Halutaan ymmärtää, miten rakenteet, historia ja valtasuhteet vaikuttavat yksilöiden mahdollisuuksiin. Tämä on sinänsä perusteltua analyysiä. Ongelma syntyy, kun selitys alkaa korvata vastuun – ja vielä pahempaa, kun se alkaa tuottaa syyllisyyttä aivan eri perustein kuin teot.

Vasemmistolaisessa moraalikehikossa vastuu siirretään herkästi yksilöltä rakenteille. Epäonnistuminen selitetään sosiaalisilla olosuhteilla, järjestelmällä tai historiasta periytyvällä epäreiluudella. Mutta samalla, paradoksaalisesti, syyllisyys ei katoa. Se vain vaihtaa kohdetta. Syyllisyys kiinnittyy ryhmäasemaan, identiteettiin tai oletettuun etuoikeuteen. Ihminen voi olla moraalisesti epäilyttävä ilman että hän on tehnyt mitään väärää – riittää, että hän edustaa “väärää” kategoriaa.

Näin syntyy erikoinen asetelma: yksilö ei ole vastuussa teoistaan, mutta hän on silti syyllinen olemassaolostaan. Vastuu ja syyllisyys irtoavat toisistaan. Vastuu hämärtyy, syyllisyys paisuu.

Tällä on käytännöllisiä seurauksia. Kun vastuu katoaa, katoavat myös kannustimet oppia, korjata ja parantaa. Jos epäonnistuminen on aina rakenteiden syy, mikään ei velvoita muuttamaan omaa toimintaa. Ja jos menestys on aina etuoikeuden seurausta, mikään ei ole ansaittua. Taloudellisesta näkökulmasta tämä on myrkkyä: palautemekanismit rikkoutuvat, eikä järjestelmä enää ohjaa tehokkaaseen toimintaan.

Samaan aikaan syyllisyydestä tulee poliittinen väline. Koska syyllisyys ei perustu tekoihin, sitä ei voi sovittaa. Ei ole prosessia, ei loppupistettä. “Oppiminen” ei vapauta, anteeksianto puuttuu rakenteellisesti. Moraalinen velka jää pysyväksi. Tämä tekee syyllisyydestä tehokkaan hallinnan muodon: se vaientaa, ohjaa ja rankaisee ilman oikeudellisia tai rationaalisia kriteerejä.

Oikeusvaltion perusajatus on yksinkertainen: arvioidaan tekoja, ei identiteettejä. Vasemmistolainen moraalipolitiikka kääntää tämän usein päälaelleen. Se kysyy ensin, kuka puhuu, ja vasta sitten – jos ollenkaan – mitä on tehty tai sanottu. Näin moraalinen arvio ei enää perustu toimintaan, vaan statukseen.

On ironista, että ajattelu, joka korostaa vapautumista ja oikeudenmukaisuutta, päätyy tuottamaan pysyvää syyllisyyttä ilman vastuullista toimijuutta. Lopputuloksena on paljon moraalista paheksuntaa, mutta vähän todellista vastuunkantoa. Paljon puhetta rakenteista, mutta vähän selkeitä keinoja, joilla ihmiset voisivat aidosti vaikuttaa omaan ja yhteiseen tilanteeseensa.

Rakenteilla on merkitystä. Mutta kun niistä tehdään moraalisen arvioinnin ensisijainen kohde, vastuu katoaa ja syyllisyys vääristyy. Yhteiskunta, joka ei osaa erottaa näitä kahta, ei rakenna oikeudenmukaisuutta – se rakentaa pysyvää moraalista epäluottamusta.