Akvaariolasi välissä – Ateistin havaintoja kirkollisesta kohinasta
Seuraan kirkollista keskustelua kuin tutkija tarkkailisi muurahaispesää: mielenkiinnolla, mutta ilman tarvetta osallistua pesän sisäiseen hierarkiaan. Ulkopuoliselle se näyttäytyy usein kummallisena näytelmänä, jossa validiteetti ja empiirinen näyttö on korvattu semanttisella vääntämisellä ja muinaisilla tekstuaalisilla viittauksilla.
Kun premissit puuttuvat
Suurin haaste ateistille uskonnollisen keskustelun seuraamisessa on se, että se ei läpäise edes perustavanlaatuista empiirisen pätevyyden seulaa. Keskustelijat rakentavat monimutkaisia argumenttiketjuja premissien päälle, joita ei ole koskaan todistettu. Jos premissi – esimerkiksi Jumalan tahto – on oletusarvo ilman dataa, koko sen päälle rakennettu looginen rakennelma on tieteellisessä mielessä "kelluva".
Kun kommenttikentissä huudetaan ”Jumalan vastaista kauhistusta” tai ”Hengittävää Jumalaa”, analyytikko sisälläni näkee vain kaksi ihmistä väittelemässä sellaisen termin määritelmästä, jolle ei ole olemassa standardoitua mittaria. Se on kuin kaksi ihmistä väittelisi siitä, minkä värinen on näkymätön lohikäärme.
Retoriikka vs. Realiteetti
Tekemäni ulkoista validiteettia tutkiva suodatus eräästä Facebook-keskustelusta paljastaa, että kirkollinen polarisaatio on lähes 100-prosenttisesti anekdoottista ja mielipidepohjaista. Se on täynnä latautuneita ilmauksia:
Konservatiivi leimaa toisen ”hajottajaksi”.
Liberaali syyttää toista ”rusinanpoiminnaksi”.
Mystikko tarjoaa ratkaisuksi kolmen minuutin hengitysharjoitusta.
Mikään näistä ei tarjoa ratkaisua kirkon ulkoiseen kriisiin – siihen, että sen ulkonen validiteetti eli sovellettavuus nykymaailmaan heikkenee kiihtyvällä tahdilla. Uskonnollinen kieli on eriytynyt niin kauas empiirisestä todellisuudesta, että se on muuttunut suljetuksi koodiksi, jota vain sisäpiiri osaa (tai haluaa) purkaa.
Hiljainen data huudon takana
Ateistina minua kiinnostaa se, mitä keskustelussa ei sanota. Kommenttiketjuissa ei puhuta jäsenkatoa kuvaavista p-arvoista tai sosiologisesta datasta, joka kertoo uskonnollisten instituutioiden merkityksen vähenemisestä. Sen sijaan keskustelijat uppoutuvat ”dogmaattisen aikakauden päättymiseen” – väite, joka on kiehtova teoreettinen hypoteesi, mutta jolta puuttuu empiirinen liha luiden ympäriltä.
Ulkopuolisen silmin kirkon sisäinen vääntö on klassinen esimerkki kontekstin analyysin puutteesta: taistelu käydään pienen piirin sisällä, samalla kun suuri yleisö on jo siirtynyt kokonaan eri laboratorion puolelle.
Loppupäätelmä
Jos kirkollinen keskustelu haluaisi ylittää kriittisen kynnyksen, sen tulisi siirtyä adjektiiveista määriin ja retoriikasta havaintoihin. Mutta ehkä se on mahdotonta. Ehkä uskonnon ydin onkin juuri siinä, missä empiirinen validiteetti loppuu ja ihminen alkaa täyttää tyhjää tilaa omilla toiveillaan, peloillaan ja – ennen kaikkea – kohinalla.
Kommentit
Lähetä kommentti