Ateismi ei tapa – valta tappaa

 

Väite "Stalin, Mao ja Pol Pot osoittavat, että ateismi johtaa joukkomurhiin" toistuu sitkeästi, koska se tarjoaa yksinkertaisen, emotionaalisesti vetoavan ja moraalisesti tyydyttävän syyllisen. Monimutkaiset historialliset katastrofit on houkuttelevaa selittää yhdellä tekijällä: maailmankatsomuksella. Kun syy on nimetty, keskustelu tuntuu päättyneen ja moraalinen asetelma selkeytyneen.

Juuri siksi väite on huono selitys. Historiallisesti ja empiirisesti kestävä analyysi ei lähde metafysiikasta – siitä, mihin ihmiset uskoivat tai eivät uskoneet – vaan vallan rakenteista, instituutioista ja niihin kytkeytyvistä kannustimista. Jos selitys ei toimi eri maissa, eri kulttuureissa ja eri aatepakkauksissa, se ei ole ulkoisesti validi. Ateismia koskeva syy–seurausväite ei läpäise tätä testiä.

Ateismi ei ole ideologia

Ateismi tarkoittaa jumalauskon puutetta. Se ei sisällä käskyjä, moraalikoodia, poliittista ohjelmaa eikä hallintomallia. Ateismi ei kerro, miten yhteiskunta tulisi järjestää, kuka saa käyttää valtaa, millä ehdoilla pakkoa voidaan käyttää tai millaisia lakeja tulisi säätää. Se on negatiivinen määritelmä: mitä ei uskota.

Jos ateismin väitetään aiheuttavan massakuolemia, pitäisi pystyä osoittamaan konkreettinen ja toistuva mekanismi: mitä ateismi käskee tekemään, miten se ohjaa poliittista päätöksentekoa ja millä tavoin se muuntuu institutionaaliseksi väkivallaksi. Tällainen mekanismi puuttuu. Yksikään historian joukkomurha ei ole perustunut väitteeseen "koska Jumalaa ei ole, tämä on tehtävä".

Diktaattoreilla voi olla yhteisiä taustapiirteitä, kuten uskonnottomuus, köyhyys, sotakokemus tai vallankumouksellinen retoriikka. Taustapiirre ei kuitenkaan ole sama asia kuin toiminnan syy. Samalla logiikalla voitaisiin väittää, että viikset, kasvissyönti tai lukutaidottomuus aiheuttavat kansanmurhia. Historiallinen selitys löytyy siitä, millaisissa rakenteissa valtaa käytettiin ja millaisia kannustimia järjestelmä tuotti, ei yksilön maailmankatsomuksen yhdestä osiosta.

Yhteinen nimittäjä on totalitarismi

Ulkoisesti validi selitys massakuolemille löytyy autoritaarisista ja totalitaarisista järjestelmistä. Niiden ydinpiirteitä ovat vallan keskitys, todellisen opposition tukahduttaminen, riippumattoman median ja oikeuslaitoksen heikentäminen sekä pakon normalisointi osaksi arkea.

Kun vallalla ei ole toimivia rajoja, seuraa ennustettava ketju. Ensin rakennetaan viholliskuvia, joiden avulla poikkeustoimet ja väkivalta oikeutetaan. Sitten vastuu katoaa: virheitä ei voi myöntää ilman rangaistusta, joten niitä peitellään, kaunistellaan tai sysätään alaisille. Lopulta syntyy pelon kautta toimiva järjestelmä, jossa ihmiset oppivat toistamaan virallista linjaa selviytyäkseen.

Tämä logiikka toistuu riippumatta siitä, perustellaanko valtaa Jumalalla, kansalla, luokalla, rodulla tai historiallisella välttämättömyydellä. Metafyysinen sisältö vaihtuu, mutta vallankäytön rakenne pysyy yllättävän samanlaisena.

Politiikka tappaa myös ilman teloituksia

Suurimmat kuolonuhrimäärät eivät usein synny suorasta väkivallasta, vaan politiikan lukitsemista virheistä. Nälänhädät, pakkosiirrot ja hallinnollinen välinpitämättömyys voivat olla yhtä tappavia kuin teloitukset ja sotatoimet.

Kiinan nälänhätä vuosina 1958–1962 osoittaa, miten pakkokollektivisointi, virheellinen tiedonkulku ja pelon ilmapiiri voivat muuttaa huonon politiikan massakuolemaksi. Paikalliset viranomaiset kaunistelivat tuotantolukuja, koska totuuden kertominen oli vaarallista. Kritiikki kriminalisoitiin, ja ulkopuolinen apu estyi. Ratkaisevaa ei ollut usko tai uskottomuus, vaan se, estikö järjestelmä virheiden korjaamisen ajoissa.

Tämä havainto on keskeinen: järjestelmä, joka ei kykene korjaamaan virheitään, muuttuu väistämättä vaaralliseksi.

Uskonto ei automaattisesti rajoita valtaa

Toinen sitkeä harhaluulo on ajatus siitä, että uskonnollinen väestöpohja itsessään toimisi suojana totalitarismia vastaan. Historia ei tue tätä. Natsi-Saksa oli väestöltään pääosin kristillinen maa, mutta se ei estänyt vallan keskittämistä, propagandakoneiston rakentamista eikä joukkoväkivaltaa.

Uskonnollinen identiteetti voi joissain olosuhteissa rajoittaa valtaa, mutta se voi myös mukautua sen palvelukseen. Ratkaisevaa ei ole uskonnon olemassaolo, vaan sen institutionaalinen asema suhteessa valtioon: onko se vallan rajoittaja vai sen oikeuttaja.

Talousliberaali johtopäätös

Talousliberaalista ja naturalistisesta näkökulmasta kysymys palautuu kannustimiin ja vallan hajautukseen. Massaväkivallan riski kasvaa, kun valta keskitetään ja kritiikki kriminalisoidaan. Se pienenee, kun vallanpitäjillä on vastuu, kilpailu ja todellinen riski menettää asemansa.

Käytännössä tämä tarkoittaa sananvapautta, riippumatonta oikeuslaitosta, aitoja vaaleja, omistusoikeuden suojaa ja elävää kansalaisyhteiskuntaa. Nämä instituutiot eivät takaa hyvyyttä, mutta ne tekevät systemaattisesta pahuudesta kalliimpaa, hitaampaa ja vaikeampaa toteuttaa.

Siksi olennaisin kysymys ei ole, uskooko johtaja Jumalaan vai ei, vaan miten hänen valtaansa rajoitetaan ja kuka häntä valvoo.

Historia opettaa yksinkertaisen mutta epämukavan säännön: massakuolemien riski kasvaa, kun yhteiskunta pakotetaan yhteen totuuteen ja vallasta tehdään koskematonta – oli tuo totuus jumalallinen tai jumalaton.