Evankeliumien maantieteellinen tarkkuus – argumentti, joka ei todista sitä, mitä puolustajat toivovat

 

Viime vuosina on ollut kiinnostavaa seurata, kuinka eräät evankeliumien historiallisuutta puolustavat kirjoittajat ovat nostaneet esiin argumentin, joka kuulostaa ensi silmäyksellä vakuuttavalta: evankeliumeissa on yllättävän paljon tarkkoja maantieteellisiä ja topografisia yksityiskohtia Palestiinasta. Eikö tämä, kysytään, osoita, että tekstit ovat peräisin silminnäkijöiltä tai ainakin hyvin varhaisista, luotettavista lähteistä – ja näin ollen koko radikaali skeptisyys (”evankeliumit ovat myöhäisiä legendoja”) romahtaisi?Valitettavasti argumentti ei kestä kriittistä tarkastelua.On täysin totta, että evankeliumeissa esiintyy runsain mitoin paikannimiä, reittikuvauksia ja paikallisia piirteitä, joita ei helposti keksitä kaukaa käsin. Kapernaum, Betsaida, Korasin, Getsemane, Betania, Siiloan lampi, Pilatuksen portaat – lista on pitkä. Myös tietyt liikkeet, kuten ”nouseminen” Jerusalemiin ja ”laskeutuminen” Galileasta, heijastavat todellista palestiinalaista topografiaa.Mutta mitä tämä tarkkaan ottaen todistaa?

1. Se todistaa lähinnä sitä, että kirjoittajilla (tai heidän käyttämillään perinteillä) oli kohtuullisen hyvä tieto Palestiinan maantieteestä 1. vuosisadan jälkipuoliskolla.
   Tieto ei kuitenkaan edellytä silminnäkijyyttä. Palestiina ei ollut mikään erakkosaari. Kauppiaat, pyhiinvaeltajat, sotilaat, veronkerääjät ja sanansaattajat liikkuivat alueella jatkuvasti. Galileasta ja Jerusalemista saattoi saada hyvän yleiskuvan kuuntelemalla tarinoita vain muutaman välikäden kautta – varsinkin jos asui Antiokiassa, Efesoksessa tai Aleksandriassa, missä kristilliset yhteisöt kasvoivat 40–80-luvuilla.
2. Maantieteellinen tarkkuus ei tee ihmeistä historiallisia.
   Tämä on kenties kaikkein ratkaisevin seikka. Vaikka Markus tai Matteus tietäisivätkin tarkalleen, missä Kafarnaumin synagogan rauniot sijaitsivat tai miltä reitiltä kuljettiin Jerikon läpi Jerusalemiin, se ei tee veden päällä kävelystä, kuolleiden herättämisestä tai tyhjästä haudasta faktaa. Maantieteellinen realismi on kirjallisuuden keino – ei historiallisen totuuden tae. Fiktiiviset teokset ovat kautta historian olleet täynnä tarkkoja miljöökuvauksia. Kukaan ei pidä Dan Brownin Da Vinci -koodia luotettavana historiallisena lähteenä siksi, että siinä kuvataan Louvren saleja ja Pariisin katuja sangen tarkasti.
3. Tarkkuuden rinnalla kulkee myös virheitä ja liioitteluja.
   Markus esimerkiksi väittää, että ”kaikki juutalaiset” pesivät kätensä ennen ruokailua (Mk 7:3–4) – väite, joka on kulttuurihistoriallisesti liioiteltu. Hän kutsuu Genesaretin järveä ”mereksi” ja kuvaa Jeesuksen liikkumista Galileassa tavalla, joka herättää kysymyksiä paikallisten asiantuntijoiden silmissä. Nämä pienet lipsahdukset eivät tee evankeliumeista ”epäluotettavia”, mutta ne muistuttavat, että kirjoittajat eivät olleet Palestiinan maantieteen professoreita eivätkä silminnäkijöitä.

Lopulta kysymys on hyvin yksinkertainen:
Miksi ihmeessä maantieteellinen tarkkuus muuttaisi sen perustavanlaatuisen tosiasian, että evankeliumit

• ovat anonyymeja kreikankielisiä teoksia
• kirjoitettiin 35–70 vuotta tapahtumien jälkeen
• syntyivät hellenistisissä diasporayhteisöissä
• ovat selvästi teologisia kertomuksia, joiden tarkoitus oli julistaa uskoa, ei dokumentoida historiaa oikeussalimenetelmin?

Tarkka paikallistuntemus on mielenkiintoinen piirre. Se ansaitsee tutkimuksemme. Mutta se ei ole mikään ”nappikaappaus” koko kriittistä raamatuntutkimusta vastaan. Se vain muistuttaa meitä siitä, että varhaiskristilliset perinteet kulkivat monimutkaisia reittejä – eivätkä ne muuttuneet yhtäkkiä luotettaviksi historiallisiksi pöytäkirjoiksi pelkästään siksi, että joku tiesi, missä Jerikon tie kaartuu.