Gallupit eivät johda ulkopolitiikkaa

 

Suomalaisessa keskustelussa toistuu nyt ajatus, että valtiojohdon pitäisi “sanoa Trumpille suorat sanat”, koska osa kansasta on siihen kyllästynyt. Ajatus kuulostaa ryhdikkäältä, mutta se perustuu väärään oletukseen siitä, miten ulkopolitiikka todellisuudessa toimii.

Ulkopolitiikka ei ole moraalinen performanssi eikä kansanäänestyskilpailu. Se on riskienhallintaa, vallan tasapainottamista ja selviytymistä ympäristössä, jossa pienillä valtioilla on rajallisesti liikkumavaraa. Tässä mielessä Suomen nykyinen linja ei ole pelkuruutta vaan realismia.

Gallup, jonka mukaan 43 prosenttia suomalaisista toivoisi suorasanaisempaa tuomitsemista, ei ole mandaatti eikä strategia. Se kertoo mielialasta, ei vaikutusmekanismeista. Ulkopolitiikan peruskysymys ei ole, miltä jokin tuntuu, vaan mitä siitä seuraa. Tässä kohtaa keskustelu lipsuu helposti naturalistiseen virhepäätelmään: siitä, että jokin koetaan moraalisesti oikeaksi, päätellään sen olevan myös toimivaa.

Suomi on sotilaallisesti ja taloudellisesti riippuvainen liittolaisistaan. Yhdysvallat on edelleen maailman suurin talous ja sotilasmahti, halusimme sitä tai emme. Julkinen nokittelu maan istuvan presidentin, Donald Trumpin, kanssa ei paranna Suomen turvallisuutta, kauppasuhteita eikä vaikutusvaltaa. Päinvastoin se kasvattaa riskiä, että Suomi nähdään epäluotettavana tai hyödyttömänä liittolaisena.

Usein väitetään, että “moraalinen paine” vaikuttaa. Mutta missä ovat esimerkit? Pienten valtioiden julkiset tuomiot eivät ole muuttaneet suurvaltojen politiikkaa. Sen sijaan ne ovat toisinaan heikentäneet omia neuvotteluasemiaan. Autoritaaristen tai narsististen johtajien kohdalla julkinen häpäisy on pikemminkin kannustin koventaa linjaa kuin korjata sitä.

Talousliberaalista näkökulmasta ongelma on vielä selvempi. Ulkopolitiikassa on aina kannustinvaikutuksia. Jos Suomi alkaa rakentaa linjaansa symbolisten irtiottojen varaan, se maksaa siitä hinnan joko kaupassa, investoinneissa tai turvallisuusjärjestelyissä. Moraalinen puhe ei ole ilmaista, vaikka se sosiaalisessa mediassa siltä tuntuisikin.

Tämä ei tarkoita, että kaikki pitäisi hyväksyä tai että arvot olisivat merkityksettömiä. Se tarkoittaa, että arvot toteutuvat harvoin huutamalla. Ne toteutuvat silloin, kun pienellä maalla on liittolaisia, uskottavuutta ja pääsy pöytiin, joissa päätökset tehdään. Siellä vaikuttaminen tapahtuu useammin kulisseissa kuin otsikoissa.

Presidentti Alexander Stubbin tehtävä ei ole toimia kansan tunnepurkausten tulkkina vaan Suomen edun valvojana. Se edellyttää harkintaa, kykyä niellä ärsytys ja ymmärrystä siitä, että maailma ei pyöri suomalaisen moraalisen ylemmyyden ympärillä.

Ulkopolitiikassa huonoin mahdollinen ohjenuora on paniikki. Gallupit mittaavat mielialoja, eivät voimasuhteita. Pienen valtion ei kannata huutaa, jotta tuntuisi paremmalta, vaan toimia niin, että se on huomenna turvassa. Se on epäkiitollista, epäseksikästä – ja juuri siksi usein oikein.