Gaza nekropoliittisen kleptokratian panttivankina

 

Gazaa koskevassa keskustelussa katse pysähtyy usein yhteen ulottuvuuteen: humanitaariseen katastrofiin. Se on ymmärrettävää ja välttämätöntä. Mutta samalla jää liian usein nimeämättä se poliittinen järjestelmä, joka on ollut ratkaisevassa roolissa tämän tragedian tuottamisessa ja ylläpitämisessä. Gazassa ei ole vain kriisi – siellä on vallassa nekropoliittinen kleptokratia.

Gaza on alue, jossa poliittinen valta nojaa kuoleman hallintaan. Nekropolitiikalla tarkoitetaan vallankäyttöä, jossa johto määrittää, kenen elämä on uhrattavissa ja millä ehdoin. Gazassa tämä ei ole teoreettinen käsite vaan arkipäivää: siviiliväestö elää järjestelmässä, jossa heidän kärsimyksensä ei ole vallan epäonnistumisen sivutuote, vaan sen toiminnallinen edellytys.

Vallankäyttäjä, Hamas, ei ole ensisijaisesti kiinnostunut kansalaistensa hyvinvoinnista, taloudellisesta kehityksestä tai institutionaalisesta vakaudesta. Sen strateginen logiikka rakentuu jatkuvan konfliktin ympärille. Mitä huonommaksi siviilien tilanne käy, sitä käyttökelpoisemmaksi se muuttuu poliittisessa viestinnässä – sekä ulospäin että sisäisesti. Kuolleet lapset eivät ole vain tragedia, vaan myös propagandapääomaa.

Tämä tekee järjestelmästä nekropoliittisen: kuolema ei ole vältettävä onnettomuus, vaan hallinnan resurssi. Samaan aikaan kyse on kleptokratiasta. Humanitaarinen apu, verot ja ulkomainen rahoitus eivät muutu toimiviksi palveluiksi tai infrastruktuuriksi, vaan valuvat vallanpitäjien ja heidän lähipiiriensä hallintaan. Tunneliverkostot, asehankinnat ja johtajien ulkomailla sijaitsevat omaisuudet kertovat karua kieltä siitä, mihin rajalliset resurssit todella suunnataan.

Tässä asetelmassa gazalainen siviili on kaksinkertaisesti alistettu. Yhtäältä hän on sotilaallisen vastakkainasettelun uhri, jossa Israel käyttää ylivoimaista voimaa. Toisaalta hän on oman hallintonsa panttivanki, vailla todellista mahdollisuutta vaikuttaa siihen, millä ehdoilla konfliktia käydään tai milloin se voisi päättyä. Vastuu ei jakaudu symmetrisesti, mutta se ei myöskään ole yksisuuntaista.

Keskustelussa Gazasta tehdään usein moraalinen virhe: oletetaan, että hallinnon kritiikki olisi sama asia kuin siviilien kärsimyksen vähättely. Todellisuudessa asia on päinvastoin. Juuri siksi, että gazalaisten elämä on arvokasta, on uskallettava sanoa ääneen, että heitä hallitsee järjestelmä, joka hyötyy heidän kuolemastaan ja köyhyydestään.

Ilman tätä analyysia jäämme kiertämään kehää, jossa jokainen uusi tragedia nähdään irrallisena tapahtumana eikä osana vallankäytön logiikkaa. Nekropoliittinen kleptokratia ei synnytä vapautta, eikä se tuota rauhaa. Se tuottaa vain lisää hautausmaita – ja johtajia, jotka pysyvät hengissä juuri siksi, että muut eivät pysy.