Ideologiasta riippumatta poliittinen väkivalta on todellista ja infrastruktuuri haavoittuva

Äärivasemmistolainen väkivalta ei ole mielipidekysymys, vaan historiallinen ja käsitteellinen tosiasia. Sen olemassaoloa ei tee todeksi se, kuinka usein siitä puhutaan, vaan se, että väkivaltaa on käytetty toistuvasti poliittisten päämäärien ajamiseen. Euroopan lähihistoria tuntee ilmiön hyvin: 1970-luvulla toiminut Punainen armeijakunta ei ollut retorinen liioittelu vaan organisoitua, ideologisesti motivoitua terrorismia. Sama peruslogiikka on säilynyt, vaikka nimet ja aikakaudet vaihtuvat.

Käsitteellisesti asia on yksinkertainen. Kun poliittinen ryhmä käyttää väkivaltaa tai sabotaasia pakottaakseen yhteiskunnan muuttumaan tahtonsa mukaisesti, kyse on terrorismista. Ideologinen etumerkki ei muuta tekoa toiseksi. Tämä määritelmä ei vaadi moraalista närkästystä eikä poliittista intohimoa – ainoastaan loogista johdonmukaisuutta. Jos väkivalta on väärin silloin, kun sen motiivina on äärioikeistolainen ideologia, sen on oltava väärin myös silloin, kun se perustellaan antikapitalismilla, antifasismilla tai muulla “hyvän puolen” retoriikalla.

Viime aikojen tapaukset, joissa kriittiseen infrastruktuuriin kohdistuvat iskut ovat jättäneet kymmeniä tuhansia ihmisiä ilman sähköä, tuovat keskusteluun toisen, vielä perustavamman ulottuvuuden. Moderni yhteiskunta on sähköriippuvainen. Tämä ei ole poliittinen kannanotto, vaan teknis-taloudellinen realiteetti. Sähköverkot, tietoliikenneyhteydet ja logistiikkajärjestelmät muodostavat verkoston, jonka toimivuus on koko yhteiskunnan perusedellytys. Kun tätä verkostoa sabotoidaan, seuraukset eivät kohdistu “järjestelmään” abstraktina käsitteenä, vaan tavallisiin ihmisiin: sairaaloihin, vanhuksiin, yrityksiin ja koteihin.

Tässä kohtaa ideologinen keskustelu muuttuu helposti harhautukseksi. Olennaista ei ole se, minkä lipun alla isku tehdään, vaan se, että kriittinen infrastruktuuri on haavoittuva. Tämä haavoittuvuus ei poistu moraalisella paheksunnalla eikä toiveajattelulla, vaan rationaalisella varautumisella. Se tarkoittaa riskien tunnistamista, kustannus–hyöty-analyysiin perustuvaa suojaamista ja hajautusta sekä sitä, että turvallisuustoimia arvioidaan niiden tehokkuuden, ei symboliarvon, perusteella.

Keskustelu ajautuu usein sivuraiteille, kun huomio kiinnittyy siihen, uutisoidaanko jostakin teosta “riittävästi” tai “oikealla tavalla”. Media-analyysi voi olla perusteltua, mutta se ei saa peittää alleen itse ilmiötä. Äärivasemmistolainen väkivalta on olemassa riippumatta siitä, kuinka epämukavalta sen myöntäminen tuntuu joillekin poliittisille leireille. Samoin infrastruktuurin haavoittuvuus on olemassa riippumatta siitä, sopiiko se kulloiseenkin narratiiviin.

Jos haluamme olla rationaalinen yhteiskunta, meidän on kyettävä pitämään nämä kaksi ajatusta yhtä aikaa mielessä. Ensinnäkin: poliittinen väkivalta on torjuttava johdonmukaisesti ideologiasta riippumatta. Toiseksi: kriittinen infrastruktuuri ei ole itsestäänselvyys, vaan järjestelmä, joka vaatii jatkuvaa, analyyttistä ja taloudellisesti järkevää varautumista. Kaikki muu on sivuseikkaa – tai pahimmillaan itsepetosta.