Kehäpäätelmän tyylikäs ansa: Kun todistustaakan kyseenalaistaminen muuttuu todisteeksi

Debatin tiimellyksessä tapahtuu usein silmänkääntötemppu, joka on niin hienovarainen, että se hämää niin yleisöä kuin puhujaa itseäänkin. Se alkaa oikeutetulla huomiolla: skeptikon vaatimus aukottomasta todistusaineistosta on itsessään filosofinen positio, joka nojaa todistamattomiin oletuksiin. Mutta juuri tässä kohtaa apologeetta astuu usein harhaan. Hän tekee "epistemologisesta tasapelistä" mitalin ja julistaa sen todisteeksi omasta voitostaan.

Tämä on todistustaakan aksiomaattisuuden kaappaamista. Siinä oivallus järjen rajallisuudesta muunnetaan huomaamatta positiiviseksi todisteeksi yliluonnollisesta.

Kun "en tiedä" muuttuu muotoon "siis Jumala"

Rationaalisen ajattelun perusluonne on vaativa. Se janoaa perusteluja perustelujen perään, kunnes se törmää seinään – aksioomaan. Skeptikko nojaa kovaan todellisuuteen, apologeetta ilmoitukseen tai moraaliseen lakiin. Kun apologeetta huomauttaa, ettei skeptikkokaan pysty todistamaan maailman järjellisyyttä tai aistiemme luotettavuutta loogisesti loppuun asti, hän on oikeassa. Hän osoittaa, että rationaalisuuden pohjalla on hiekkaa.

Virhe tapahtuu seuraavassa lauseessa. Apologeetta päättelee: "Koska sinun järjestelmäsi on aksiomaattinen ja vaatii uskon hyppyä, minun järjestelmäni on oltava totta." Tämä on klassinen non sequitur – johtopäätös ei seuraa premisseistä. Se, että molemmat osapuolet seisovat hataralla suolla, ei tarkoita, että toinen heistä seisoo kalliolla.

Tu quoque -argumentin sokea piste

Tämä argumentaatiovirhe on sukua tu quoque (”sinä myös”) -logiikalle. Se on tehokas retorinen ase, koska se riisuu vastustajan moraalisen tai intellektuaalisen ylivertaisuuden. Se pakottaa skeptikon myöntämään, että hänkin operoi oletusten varassa. Mutta apologetiikassa tätä käytetään usein savunverhona: siirtämällä huomio vastapuolen oletuksiin, apologeetta välttyy omien väitteidensä substanssin todistamiselta.

On yksi asia sanoa, että "järki vaatii esioletuksia", ja aivan toinen asia väittää, että "tämä nimenomainen uskonnollinen dogmi on ainoa mahdollinen esioletus". Jälkimmäinen vaatisi itsenäisen todistusketjun, jota pelkkä skeptikon haastaminen ei tarjoa.

---

Rehellisyyden ja retoriikan ero

Aksiomaattisuuden esiin marssittaminen on arvokasta silloin, kun se avaa keskustelun maailmankuvien välisestä kilpailusta. Se on rehellistä silloin, kun se myöntää: "Me molemmat olemme samassa veneessä, yrittämässä ymmärtää mysteeriä."

Mutta heti kun aksiomaattisuutta käytetään lyömäaseena tai todisteena, se korruptoituu. Se muuttuu laiskan ajattelun työkaluksi, jolla yritetään ohittaa vaativa rationaalinen pohjatyö. Jos jokainen keskustelu päättyy siihen, että kukaan ei voi todistaa mitään lopullisesti, olemme päätyneet intellektuaaliseen nihilismiin, emme hengelliseen oivallukseen.

Todellinen apologetiikka – tai mikä tahansa syvällinen maailmankatsomuksellinen pohdinta – alkaa vasta siitä, kun myönnämme aksioomamme. Sen jälkeen meidän on kyettävä osoittamaan, mikä noista aksioomista selittää kokemamme todellisuuden ulkoisesti validimmin. Pelkkä naapurin aksioomien osoittelu ei vielä rakenna yhtään taloa, se vain jättää molemmat seisomaan sateeseen.