Kirkon brändiongelma: etuoikeutettu Jeesus keulakuvana

Kirkko käy mielellään keskustelua inkluusiosta, moninaisuudesta ja rakenteellisesta eriarvoisuudesta. Se julkaisee linjapapereita, ottaa kantaa ja muistuttaa oikeudenmukaisuudesta. Silti sen oma keulakuva on hämmentävän vanhakantainen: Jeesus esitetään yhä lähes poikkeuksetta hoikkana, valkoihoisena, lihaa syövänä heteromiehenä, jonka elämänkokemus näyttää olevan kaukana niiden ihmisten todellisuudesta, joiden puolesta kirkko sanoo puhuvansa.

Tämä ei ole vain esteettinen tai taidehistoriallinen ongelma. Kyse on vallasta ja representaatioista. Kun kirkko saarnaa yhdenvertaisuutta mutta samalla pitää symbolisena keskushahmonaan äärimmäisen etuoikeutettua mieshahmoa, syntyy ristiriita, jota ei voi selittää pelkällä ”perinteellä”. Traditio ei ole neutraali ilmiö, vaan se valitsee, ketkä nähdään normina ja ketkä poikkeuksena.

Valkoinen Jeesus ei ole historiallinen tosiasia vaan eurooppalaisen kulttuurin projekti. Silti juuri tämä projekti jatkaa elämäänsä kirkoissa, alttareilla ja lastenkirjoissa. Samalla kirkko ihmettelee, miksi sen viesti ei tavoita rodullistettuja, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä tai ylipäätään ihmisiä, joiden elämä ei mahdu kapeaan keskiluokkaiseen normaaliin. Ehkä ongelma ei ole kuulijoissa vaan siinä, kuka seisoo puhujapöntössä – edes symbolisesti.

Lisäksi Jeesuksen ruumiillinen esitys on yllättävän normatiivinen myös kehon suhteen. Hoikka, terve, kärsimystä lukuun ottamatta toimintakykyinen miesruumis on kaikkea muuta kuin universaali kokemus. Silti juuri tämä ruumis kelpaa moraalisen auktoriteetin ikoniksi. Kirkko, joka puhuu kehorauhasta ja hyväksynnästä, ei tunnu huomaavan, kuinka vähän sen oma ikonografia tätä tukee.

On ironista, että instituutio, joka haluaa purkaa etuoikeuksia, pitää kiinni kaikkein etuoikeutetuimmasta mahdollisesta sankarihahmosta. Ja vielä ironisempaa on se, että tätä puolustetaan usein ”radikaalilla sanomalla”, jonka väitetään ylittävän identiteetit. Todellisuudessa identiteetit ylitetään vain puheessa – kuvissa ja symboleissa ne jähmettyvät.

Jos kirkko haluaa olla uskottava kriitikko etuoikeuksille, sen pitäisi aloittaa peilistä. Tai tarkemmin: alttaritaulusta. Niin kauan kuin kirkon keulakuva on etuoikeutettu valkoinen heteromies, sen moraalinen puhe eriarvoisuudesta jää helposti poseeraukseksi. Symbolit eivät ole sivuseikka. Ne kertovat, kenelle maailma on tehty – ja kenelle se on vain lainassa.