Kirkon pitäisi lakata moraaliposeeraamasta ja uskaltaa olla draamaa

Suomen evankelis-luterilainen kirkko kärsii merkityskadosta, jota se yrittää paikata moraalisella poseerauksella. Se julkaisee kannanottoja, allekirjoittaa vetoomuksia ja toistaa oikeamielisiä lauseita, jotka eivät loukkaa ketään – eivätkä myöskään kosketa ketään. Lopputulos on eettisesti ongelmallinen: kirkko esittää moraalia ilman todellista moraalista riskiä.

Tässä tilanteessa kirkon pitäisi tehdä jotakin radikaalia mutta rehellistä: luopua moraaliposeerauksesta ja palauttaa teatraalisuus, draama ja symbolinen rohkeus keskiöön.

Paradoksaalisesti juuri tämä olisi eettisempää.

Moraaliposeeraus on halpaa. Se maksaa vähän, ei vaadi henkilökohtaista panosta eikä altista kritiikille. Kun kirkko puhuu oikeudenmukaisuudesta, monimuotoisuudesta tai lähimmäisenrakkaudesta yleisellä tasolla, se ei ota vastuuta siitä, mitä nämä käsitteet konkreettisesti merkitsevät ristiriitojen maailmassa. Moraali muuttuu brändiksi, ei valinnaksi.

Teatraalisuus sen sijaan on vaarallista. Se tekee moraalista näkyvää, henkilöitynyttä ja haavoittuvaa. Se pakottaa ottamaan kantaa tavalla, joka voi epäonnistua, herättää vastustusta ja paljastaa tekopyhyyden. Juuri siksi se on eettisesti rehellisempää.

Kirkko ymmärsi tämän vielä Kari Mäkinen aikana. Mäkinen ei ollut pelkästään piispa, vaan rooli. Hän käytti eleitä, symboleja ja julkista tilaa tavalla, joka teki kirkosta jälleen näkyvän moraalisen toimijan – ei siksi, että kaikki olisivat olleet samaa mieltä, vaan siksi, että jokin oli aidosti pelissä. Hänen teatraalisuutensa oli moraalista, koska se altisti hänet kritiikille ja teki arkkipiispan virasta enemmän kuin hallinnollisen aseman.

Nykyinen tilanne on päinvastainen. Tapio Luoma edustaa äärimmilleen vietyä epäkarismaattisuutta, jossa arkkipiispan tärkein ominaisuus näyttää olevan kyky olla herättämättä mitään. Tämä ei ole henkilökohtainen loukkaus, vaan institutionaalinen havainto: kirkko on valinnut johtajan, joka ei varjosta organisaatiota – mutta samalla ei myöskään kanna sitä.

Epäkarismaattisuus ei ole neutraali tila. Se on valinta, joka viestii, että kirkko pelkää näkyvyyttä enemmän kuin merkityksettömyyttä. Kun draama poistetaan, jäljelle jää byrokratia kaavussa. Kun symbolit latistetaan, moraali muuttuu tiedotteeksi.

Teatraalisuus ei tarkoita teeskentelyä. Päinvastoin: se tekee näkyväksi sen, että moraali on aina esitystä, valintaa ja riskiä. Se myöntää, että eettinen puhe ei ole puhdasta, vaan sidoksissa ihmisiin, valtaan ja konfliktiin. Moraaliposeeraus taas väittää olevansa näiden yläpuolella – ja juuri siksi se on epäeettistä.

Jos kirkko haluaa olla muutakin kuin mielipidekirjoituksia tuottava arvo-organisaatio, sen on palattava draamaan. Sen on hyväksyttävä, että merkitys syntyy jännitteestä, ei konsensuksesta. Että eettisyys vaatii joskus näyttämöä, ei vain muistioita.

Kirkon ongelma ei ole se, että se on liian teatraalinen.
Sen ongelma on, että se on lakannut olemasta kiinnostava – ja luulee sitä hyveeksi.