Kirkon riita ei ole tunneongelma vaan hallinto-ongelma

 

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa keskustelu naispappeudesta, herätysliikkeistä ja niin sanotusta “nitistyshengestä” näyttäytyy usein moraalisena vastakkainasetteluna: kuka rakastaa, kuka syrjii, kuka on oikeassa, kuka väärässä. Tämä kehystys on kuitenkin harhaanjohtava. Kyse ei ensisijaisesti ole tunteista eikä edes teologiasta, vaan instituution toimintakyvystä muuttuvassa ympäristössä.

Piispa Jari Jolkkonen varoitti hiljattain kärjistämisestä ja peräänkuulutti liennytystä kirkon ja naispappeuskriittisten herätysliikkeiden välille. Huomio on rationaalinen, mutta vaatii täsmennystä: mitä tarkalleen ottaen ollaan “nitistämässä”, ja millä mekanismeilla?

Empiirisesti tarkasteltuna kirkon ongelma ei ole se, että sillä on liikaa eri tavoin ajattelevia, vaan se, että yhteiset pelisäännöt ovat epäselvät. Organisaatiotutkimuksesta tiedetään, että normatiivinen epäselvyys lisää konflikteja, heikentää luottamusta ja kasvattaa hallinnollisia kustannuksia. Tämä pätee yrityksiin, yliopistoihin ja myös kirkkoihin.

Kirkossa on tehty periaatepäätös: pappeus ei ole sukupuolikysymys. Tämä linjaus on ollut voimassa vuosikymmeniä ja se on myös yhteensopiva Suomen lainsäädännön kanssa. Empiirinen tosiasia on, että papiksi vihittyjä naisia on runsaasti, he toimivat virassa ja enemmistö seurakuntalaisista hyväksyy asian. Tässä mielessä institutionaalinen päätös on jo tehty, eikä sen peruminen ole realistinen vaihtoehto.

Samaan aikaan on totta, että kirkon sisällä toimii ryhmiä, jotka eivät hyväksy tätä ratkaisua teologisista syistä. Ulkoisesti tarkasteltuna tämä ei ole poikkeuksellista: lähes kaikissa suurissa instituutioissa esiintyy vähemmistöjä, jotka ovat eri mieltä valtalinjasta. Ratkaisevaa ei ole erimielisyys sinänsä, vaan miten se vaikuttaa organisaation arkeen.

Jos erimielisyys johtaa käytännön työssä siihen, että kollegoiden kanssa ei voida toimia sukupuolen perusteella, kyse ei ole enää mielipiteestä vaan toimintakyvystä. Empiirisesti mitattuna organisaatiot, joissa työnjako ja yhteistyö riippuvat henkilöiden ominaisuuksista eivätkä tehtävistä, suoriutuvat huonommin. Tämä ei ole ideologinen vaan toiminnallinen havainto.

“Nitistyshenki”-puhe kärsii kuitenkin samasta ongelmasta kuin monet moraaliset paniikit: ilmiötä ei ole operationalisoitu. Missä ovat systemaattiset kurinpitotoimet? Missä ovat dokumentoidut tapaukset, joissa herätysliike on lakkautettu mielipiteen vuoksi? Ilman tällaista aineistoa väite jää kokemukselliseksi, ei empiiriseksi.

Ulkoisesti validi johtopäätös on tämä:
kirkon tulevaisuus ei ratkea sillä, kumpi osapuoli loukkaantuu enemmän, vaan sillä, kykeneekö kirkko määrittelemään selkeät, yhdenvertaiset ja ennakoitavat toimintaperiaatteet. Yhteiskunnassa, jossa jäsenmäärät laskevat ja luottamus instituutioihin heikkenee, jatkuva sisäinen poikkeustila on kallis strategia.

Liennytys ei tarkoita sitä, että kaikki näkemykset ovat institutionaalisesti samanarvoisia. Se tarkoittaa sitä, että rajat tehdään näkyviksi: mielipiteet ovat vapaita, mutta viranhoito perustuu yhteisiin sääntöihin. Tämä ei ole “wokea” eikä “keskiaikaa”, vaan hallinnollista realismia.

Kirkon kriisi ei ole opillinen vaan organisatorinen. Ja sellaisiin kriiseihin ei vastata tunteilla, vaan rakenteilla.