Kolumni: Kun rukous ei vastaa – ei sitä pidä selittää pois

 

Rukouksesta puhutaan usein tavalla, joka tekee siitä immuunin todellisuudelle. Kun se ei toimi, sitä ei enää pidetä toimintana vaan suhteena. Kun se ei tuo muutosta, sen väitetään muuttavan rukoilijaa. Kun Jumala vaikenee, hiljaisuudesta tehdään viesti. Näin rukous säilytetään merkityksellisenä hinnalla millä hyvänsä.

Mutta entä jos rukouksen ongelma ei ole odotuksissa vaan itse rakenteessa?

Sosiaalisen median rukousfoorumit ovat täynnä pyyntöjä, joihin ei tule vastauksia. Niissä ei näy vain elämän karuus, vaan myös järjestelmällinen kaava: ihmiset pyytävät, mitään ei tapahdu, ja silti toimintaa jatketaan. Tätä ei yleensä pidetä ongelmana, vaan hengellisenä syvyytenä. Mutta muilla elämän alueilla samanlainen kaava herättäisi epäilyksiä.

Usein sanotaan, ettei rukous ole toiveautomaatti. Se on totta – mutta väite toimii myös kätevänä pakoreittinä. Jos rukouksella ei ole havaittavia seurauksia, millä perusteella sitä pidetään erityisenä toimintana eikä pelkkänä sisäisen puheen muotona? Jos kaikki lopputulokset ovat yhteensopivia rukouksen “onnistumisen” kanssa, mitä rukous itse asiassa selittää?

Isä meidän -rukousta kehutaan sen yksinkertaisuudesta ja eettisyydestä. Mutta juuri siinä piilee ongelma. Rukous pyytää Jumalan valtakuntaa ja samalla siirtää sen toteuttamisen ihmisille. Jumalalle jää symbolinen rooli, ihmiselle käytännöllinen vastuu. Tällöin rukous ei enää perusta moraalia, vaan lainaa sen muualta – ja antaa sille uskonnollisen kielen.

Usein sanotaan, että rukous tuo lohtua. Mutta lohdun psykologinen vaikutus ei vielä kerro mitään rukouksen kohteen todellisuudesta. Samalla logiikalla myös monet muut uskomusjärjestelmät toimivat: ne tarjoavat merkitystä, yhteenkuuluvuutta ja jatkuvuutta. Kysymys ei ole siitä, toimivatko ne psykologisesti, vaan siitä, miksi juuri tätä järjestelmää tulisi pitää totena.

On ymmärrettävää, että kärsimyksen keskellä ihminen etsii rakennetta ja kieltä, joka tekee kaaoksesta siedettävää. Mutta juuri siksi olisi rehellistä myöntää, että rukous toimii ennen kaikkea sopeutumisen välineenä, ei vastauksena. Se auttaa kestämään, mutta ei kerro, miksi kestettävää ylipäätään on.

Jos Jumala ei puutu, ei vastaa eikä korjaa, ehkä ongelma ei ole siinä, että odotamme liikaa. Ehkä ongelma on siinä, että olemme opetelleet odottamaan liian vähän – ja kutsumaan sitä viisaudeksi.

Uusi vuosi tuo mukanaan toiveita. Niitä ei ole pakko osoittaa ylöspäin. Joskus rehellisin rukous on se, joka jätetään lausumatta ja kysytään ääneen:
Miksi uskomme yhä järjestelmään, joka toimii vain silloin, kun siltä ei odoteta mitään?