Korkeakulttuuri ei ole turhaa mutta se voi olla luksusta

 

Kulttuurikeskustelu kärjistyy usein kahteen virheeseen. Ensimmäinen on väite, että kulttuuri olisi yleisesti luksusta. Toinen on yhtä ongelmallinen: ajatus, ettei mikään kulttuurin osa voisi koskaan olla luksushyödyke. Talousliberaalinen tarkastelu ei tue kumpaakaan ääripäätä.

On täysin mahdollista – ja itse asiassa varsin johdonmukaista – todeta, että osa korkeakulttuurista, kuten ooppera, on taloustieteellisessä mielessä luksusta, vaikka valtaosa kulttuurista ei ole.

Luksus-sanaa käytetään julkisessa keskustelussa väärin. Taloustieteessä luksushyödyke ei tarkoita turhaa, elitististä tai moraalisesti epäilyttävää. Se tarkoittaa hyödykettä, jonka kulutus kasvaa tulojen kasvaessa enemmän kuin perustarpeiden. Kysymys ei ole arvosta vaan kysynnän rakenteesta.

Kun tätä mittapuuta sovelletaan korkeakulttuuriin, tulos on selvä. Ooppera, baletti ja sinfoniakonsertit keräävät yleisönsä pääosin korkeammin koulutetuista ja keskimääräistä hyvätuloisemmista ihmisistä. Osallistuminen ei ole laajasti jakautunutta eikä säännöllistä koko väestössä. Kulutus ei ole arjen rutiinia vaan harkittua, satunnaista ja usein kallista. Tämä on juuri se profiili, joka luksushyödykkeillä tyypillisesti on.

Tämä ei tarkoita, etteikö oopperalla olisi kulttuurista arvoa. Mutta kulttuurinen arvo ja julkisen rahoituksen itsestäänselvyys eivät ole sama asia. Talousliberaali kysyy, miksi juuri tämä tuotannon muoto tulisi irrottaa maksuhalukkuudesta ja siirtää pakollisen rahoituksen piiriin, kun suuri osa muusta kulttuurista toimii markkinaehtoisesti.

Usein vedotaan siihen, että korkeakulttuuri on osa “kulttuurista rihmastoa”, jonka vaikutukset näkyvät muualla. Väite on osittain tosi, mutta loogisesti vajaa. Lähes kaikki inhimillinen toiminta on rihmastomaista. Myös yritystoiminta nojaa aiempaan osaamiseen, infrastruktuuriin ja historiaan. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että lopputuotteet pitäisi rahoittaa verovaroin.

Oopperan ongelma markkinanäkökulmasta ei ole yleisön puute vaan tuotantorakenne. Se on työvoimavaltaista, kallista ja huonosti skaalautuvaa. Juuri siksi se ei menesty ilman jatkuvaa subventiota. Mutta tämä ei ole vielä argumentti julkisen rahoituksen puolesta, vaan kuvaus kustannusrakenteesta. Kallis tuotantotapa ei muutu yhteiskunnalliseksi välttämättömyydeksi vain siksi, että se on kallis.

Talousliberaali näkökulma ei vaadi korkeakulttuurin alasajoa. Se vaatii rajauksia. On perusteltua rahoittaa kulttuuriperinnön säilyttämistä, arkistoja, museoita ja sellaista toimintaa, jonka hyödyt ovat selvästi pitkäaikaisia ja kollektiivisia. Mutta elävän, ajankohtaisen korkeakulttuurin kohdalla oletuksen tulisi olla toinen: ensisijaisesti maksavat ne, jotka sitä kuluttavat.

Kulttuuri ei katoa, jos kaikkea ei tueta. Se muuttuu. Ja juuri muutos on kulttuurin pysyvin ominaisuus. Ooppera voi olla arvokasta, vaikuttavaa ja merkityksellistä – ja silti luksusta. Näiden väitteiden välillä ei ole ristiriitaa, ellei luksus-sanaa käytetä tarkoituksella väärin.