Kun elatus muuttuu oletukseksi

Yksi nykykeskustelun kiusallisimmista kysymyksistä ei koske niinkään rahaa vaan odotuksia. Kuinka moni ajattelee – ehkä ääneen lausumatta – että yhteiskunnan kuuluu elättää heidät riippumatta siitä, tuottavatko he itse mitään arvoa? Ja ennen kaikkea: mistä tällainen ajatusmalli syntyy?

Taloustieteilijän näkökulmasta ilmiö ei vaadi moraalista selittelyä eikä suuria kertomuksia ahneudesta tai vääryydestä. Se on pitkälti kannustinongelma. Ihmiset sopeuttavat käyttäytymistään siihen ympäristöön, jossa elävät. Jos järjestelmä toistuvasti viestii, että panoksen ja palkkion välinen yhteys on heikko tai olematon, ei ole yllättävää, että osa ihmisistä alkaa pitää elatusta oletuksena eikä vastavuoroisuutta normina.

Tämä ei tarkoita, että ihmiset olisivat laiskoja tai moraalisesti heikkoja. Päinvastoin: moni ajautuu ajatusmalliin, jota psykologiassa kutsutaan opituksi avuttomuudeksi. Kun omat ponnistelut eivät tunnu vaikuttavan lopputulokseen, rationaalinen reaktio on vetäytyminen. Taloudellinen passiivisuus ei tällöin ole kapinaa, vaan sopeutumista.

Ongelma syntyy, kun tästä sopeutumisesta tehdään identiteetti. Kun oma asema määritellään ensisijaisesti uhrina tai järjestelmän kohteena, toimijuus siirtyy pysyvästi ulkopuolelle. Vastuu tulkitaan syyllistämiseksi, ja velvollisuudet nähdään loukkauksena. Tällöin elatus ei ole enää väliaikainen turva vaan osa maailmankuvaa.

Taloudellisesti tämä on kestämätöntä. Yhteiskunta voi jakaa vain sen, mikä ensin tuotetaan. Jos yhä useampi irrottaa oman panoksensa tästä ketjusta, paine kohdistuu niihin, jotka edelleen tuottavat. Lopputuloksena ei ole tasa-arvo vaan kitka, epäluottamus ja vastakkainasettelu.

Keskeinen havainto on yksinkertainen: ihmiset reagoivat sääntöihin, eivät juhlapuheisiin. Jos halutaan vähentää sairaalloisia elatusodotuksia, ratkaisu ei ole moralisointi eikä romanttinen puhe yhteisvastuusta. Ratkaisu on järjestelmä, jossa oikeudet ja velvollisuudet ovat jälleen näkyvässä suhteessa toisiinsa.

Yhteiskunta voi – ja sen pitää – turvata ne, jotka eivät kykene huolehtimaan itsestään. Mutta samalla sen on uskallettava sanoa, että toimijuus ei ole rangaistus vaan etuoikeus. Ilman tätä viestiä elatus ei jää poikkeukseksi. Siitä tulee oletus.