Kun huonot mallit leviävät, ne eivät kysy passia

Keskustelu globaalisti leviävistä elämäntavoista ajautuu usein moraaliseen paatokseen. Se on inhimillistä, koska monet ilmiöt herättävät aitoa huolta. Pelkkä tunne ei kuitenkaan riitä analyysiksi. Jos haluamme ymmärtää, miksi tietyt kehityskulut toistuvat eri puolilla maailmaa, on tarkasteltava mekanismeja, ei yksittäisiä kulttuureja tai kansoja. Ongelma ei ole esimerkiksi Trumpin Yhdysvallat tai Putinin Venäjä sinänsä, vaan se, millaiset toimintamallit nousevat näkyviksi ja palkituiksi globaalissa mittakaavassa.

Monet ilmiöt, joita pidetään “amerikkalaisina” tai “venäläisinä”, eivät ole kulttuurin ytimessä vaan kannustinrakenteissa. Kun lyhyen aikavälin hyödyt palkitaan nopeasti ja pitkän aikavälin kustannukset jäävät näkymättömiksi, syntyy käyttäytymismalleja, jotka toistuvat maasta riippumatta. Väkivalta, ylikulutus, vastuun siirtäminen ja moraalinen häikäilemättömyys eivät vaadi erityistä ideologiaa. Ne vaativat vain järjestelmän, jossa niistä ei seuraa välitöntä hintaa.

Globaalissa ympäristössä nämä mallit leviävät tehokkaasti, koska ne ovat yksinkertaisia, helposti monistettavia ja taloudellisesti kannattavia. Huomio on niukka resurssi, ja äänekkyys, provokaatio ja ääripäät keräävät sitä tehokkaammin kuin harkinta tai pitkäjänteisyys. Kun näkyvyys muuttuu vallaksi ja valta rahaksi, syntyy itseään vahvistava kierre. Se ei kysy passia eikä kulttuuritaustaa, vaan toimii samalla logiikalla kaikkialla.

Todellinen riski ei ole yhden elämäntavan ylivallassa vaan siinä, että lyhytnäköisyys institutionalisoituu. Kun huonoista käytännöistä tulee normaaleja, ne lakkaavat näyttämästä poikkeamilta ja alkavat ohjata päätöksentekoa. Seuraukset eivät näy heti. Ne ilmenevät hitaasti heikkenevinä instituutioina, vääristyneinä kannustimina ja resurssien tehottomana käyttönä. Historia osoittaa, että tällainen rapautuminen ei ole sidoksissa tiettyyn maahan tai aikakauteen, vaan toistuva ilmiö aina, kun vastuu ja seuraukset erkanevat toisistaan.

Ratkaisu ei löydy moraalisesta ylemmyydestä tai kulttuurisesta paheksunnasta. Ne voivat tuottaa hetkellisen helpotuksen, mutta eivät muuta käyttäytymistä. Oleellinen kysymys on, mitä yhteiskunnissa palkitaan ja mitä siedetään. Jos järjestelmä suosii nopeaa hyötyä ja siirtää kustannukset tulevaisuuteen, lopputulos on ennustettava riippumatta siitä, millä kielellä siitä puhutaan tai millä lipulla se esitellään.

Tämä ei ole pessimistinen maailmankuva vaan realistinen. Huonot mallit leviävät helpommin kuin hyvät, ellei niiden leviämistä tietoisesti rajoiteta. Johtopäätös on, että tulevaisuus ei ratkea kansallisten leimojen vaan kannustinrakenteiden perusteella. Jos nämä rakenteet jätetään korjaamatta, lapsille periytyvä maailma ei köyhdy siksi, että joku kulttuuri voitti, vaan siksi, että lyhytnäköisyys sai toimia ilman vastapainoa.