Kun huuto kohtaa numerot: Katujengit ja totuuden sirpaleet

 

Suomalainen julkinen keskustelu katujengeistä ja huumekaupasta muistuttaa tällä hetkellä kolaripaikkaa, jossa kaksi täysin eri nopeudella liikkuvaa autoa on törmännyt: kansalaisten kokemusperäinen pelko ja viranomaisten viileä tilastotiede. Kun sosiaalisen median kommenttikenttiä peilaa poliisin tilannearvioihin, paljastuu mielenkiintoinen kuva maasta, joka yrittää määritellä turvallisuuttaan uusiksi.

Sosiaalisen median kommenttiketjut ovat täynnä ”mielipiteiden kohinaa”, mutta ne eivät ole merkityksettömiä. Niissä asuu se, mitä kriminologiassa kutsutaan subjektiiviseksi turvattomuuden tunteeksi. Kun kansalainen kirjoittaa rappukäytävässä pelkäämisestä tai havaitsemastaan ”molotuksesta”, hän kuvaa elinympäristönsä muutosta tavalla, johon p-arvot tai luottamusvälit eivät yllä. Keskustelun suodattaminen kuitenkin osoittaa, että tunne sumentaa usein syy-seuraussuhteet. Retoriikassa monimutkaiset ilmiöt, kuten globaali huumekauppa, pelkistetään usein yhdeksi muuttujaksi – maahanmuutoksi – ja ratkaisuksi tarjotaan suoraviivaista karkotusta.

Samaan aikaan viranomaisraportit, kuten Keskusrikospoliisin analyysit, maalaavat kuvaa ”vahvasta empiirisestä näytöstä”. Poliisi vahvistaa sen, mitä katu on huutanut jo vuosia: jengejä on, ne ovat järjestäytyneitä ja niillä on selkeä demografinen profiili. Ero syntyy kuitenkin analyysin syvyydessä. Siinä missä Facebook-keskustelija syyttää poliittista tahtoa tai yksittäistä ministeriä, viranomaisdata osoittaa sormella rakenteita. Jengit eivät synny tyhjiössä, vaan ne ovat osa kansainvälistä laitonta taloutta, jossa Suomi on vain yksi markkina-alue muiden joukossa.

Validiteetin kannalta mielenkiintoisin havainto on huumeiden kysyntä. Kommenttikentissä vaaditaan kovia otteita myyjille, mutta harvoin pysähdytään peilin eteen. Kuten yksi keskustelija viisaasti totesi: ”Jos ei ole kysyntää, ei ole myyjiäkään.” Tämä on markkinatalouden kova ydin, joka ylittää ideologiset rajat. Empiirinen näyttö tukee tätä: niin kauan kuin Suomessa on eurooppalaisittain korkea huumekuolleisuus ja vakaa kysyntä, markkinoille löytyy toimijoita – olivat he sitten paikallisia tai rajojen yli tulleita.

Kriittinen analyysi paljastaa, että totuus ei löydy kummastakaan ääripäästä yksinään. Sosiaalisen median huuto on varhaisvaroitusjärjestelmä, joka kertoo sosiaalisen koheesion rakoilusta. Viranomaisdata taas on kompassi, joka kertoo ilmiön todelliset mittasuhteet ja estää ylilyönnit.

Meidän on kyettävä puhumaan katujengeistä ilman adjektiivien yliannostusta, mutta myös ilman kliinistä vähättelyä. Jos emme pysty erottamaan "kohinaa" kestävästä tiedosta, päädymme tekemään politiikkaa, joka perustuu joko pelkkään pelkoon tai pelkkään tilastolliseen viileyteen. Kumpikaan niistä ei yksin riitä pitämään rappukäytäviä turvallisina.