Kun hyvä tarkoitus muuttuu huonoksi politiikaksi

 

Julkisessa keskustelussa toistuu ajatus, että jos jokin toimenpide on moraalisesti hyvä – kuten rahan lisääminen mielenterveyspalveluihin – se on myös automaattisesti toimiva ratkaisu. Tämä ajattelutapa on inhimillinen mutta vaarallinen. Se ohittaa sen tosiasian, että yhteiskunnalliset toimenpiteet eivät ole vain resursseja, vaan kannustimia.

Nuorten pahoinvoinnin kohdalla tämä näkyy erityisen selvästi. Kun lähtötilanne määritellään psyykkiseksi ongelmaksi, ratkaisu haetaan kliinisestä järjestelmästä. Lisätään terapiaa, madalletaan hoitoon pääsyn kynnystä ja laajennetaan diagnoosikriteerejä. Näin toimimalla uskotaan autettavan. Mutta samalla luodaan ympäristö, jossa yhä useampi nuori oppii tulkitsemaan tavalliset elämänhaasteet sairauden kielellä.

Tämä ei ole väite siitä, etteikö mielenterveyshoito auttaisi ketään. Auttaa. Kyse on mittakaavasta ja rakenteesta. Kun hoitojärjestelmä laajenee ilman selkeää vaikuttavuusvastuuta, syntyy ilmiö, jossa palvelun saatavuus lisää sen käyttöä riippumatta todellisesta tarpeesta. Tämä on hyvin tunnettu mekanismi terveydenhuollossa, sosiaaliturvassa ja koulutuspolitiikassa.

Empiirisesti kiinnostavaa on se, että mielenterveysdiagnoosien ja -palveluiden kasvu ei ole johtanut nuorten koetun hyvinvoinnin vastaavaan paranemiseen. Päinvastoin: ahdistuneisuus, dysforia ja tarkkaavaisuushäiriöt ovat lisääntyneet samaan aikaan, kun hoitoresursseja on kasvatettu. Jos hoito olisi selvästi parantavaa väestötasolla, pitkän aikavälin kehityksen pitäisi näyttää toisenlaiselta.

Yksi selitys on institutionaalinen lukkiutuminen. Kun nuori omaksuu potilasroolin, hän oppii käsittelemään pahaa oloaan oireiden kautta eikä toiminnan, vastuun ja kehittymisen kautta. Elämästä tulee projekti, jossa etsitään selityksiä sisäisille tuntemuksille sen sijaan, että rakennettaisiin ulkoista toimintakykyä. Tämä ei ole nuoren vika, vaan järjestelmän ominaisuus.

Talousliberaalista ja naturalistisesta näkökulmasta ongelma ei ole raha sinänsä, vaan se, että rahaa käytetään ilman selkeää käsitystä siitä, millaista käyttäytymistä se vahvistaa. Politiikassa mitataan panoksia, ei tuloksia. Kun oireet lisääntyvät, vastaukseksi tarjotaan lisää samaa: lisää resursseja, lisää palveluja, lisää diagnooseja. Näin syntyy itseään vahvistava kehä, jossa ongelman kasvu toimii perusteluna sen ylläpitämiselle.

Ulkoinen validiteetti tekee tästä argumentista vahvan. Sama mekanismi on havaittavissa muuallakin: tukijärjestelmät voivat heikentää työllistymistä, koulutuksen laajentaminen voi heikentää sen signaaliarvoa ja terveydenhuollon tarjonta voi lisätä sairastavuutta mittareissa, vaikka väestön todellinen tila ei muutu.

Kysymys ei siis ole empatiasta vastaan kylmyys, vaan hyvän politiikan ja huonon politiikan erosta. Hyvä politiikka tunnistaa, että ihmiset sopeutuvat järjestelmiin. Huono politiikka olettaa, etteivät he tee niin.

Jos nuorten pahoinvointia halutaan aidosti vähentää, huomio on siirrettävä oireiden hallinnasta toimintakyvyn vahvistamiseen: arkeen, tekemiseen, yhteisöihin ja vastuuseen. Muuten vaarana on, että hyvä tarkoitus tuottaa huonoja tuloksia – ja kukaan ei huomaa, koska rahaa lisättiin oikeaan kohteeseen.