Kun ideologia menettää todellisuutensa: Iranin umpisolmu

 

Iranin islamistinen hallinto ei ole ajautumassa kriisiin siksi, että länsi painostaa sitä, vaan siksi, että se on vuosikymmenten ajan rakentanut yhteiskuntansa oletukselle, joka ei kestä empiiristä tarkastelua: ajatukselle, että uskonnollinen laki voi korvata yksilönvapauden, rationaalisen hallinnon ja modernin talouden edellytykset.

Tyytymättömyys Iranissa ei ole hetkellinen purkaus vaan rakenteellinen ilmiö. Se kumpuaa siitä ristiriidasta, että väestö on nuorta, koulutettua ja verkottunutta, kun taas valta perustuu keskiaikaiseen normatiiviseen järjestelmään, jossa moraali määritellään ylhäältä ja rangaistusten kautta. Tällaisten järjestelmien ongelma ei ole vain eettinen vaan funktionaalinen: ne eivät tuota vakautta, kasvua eivätkä legitimiteettiä.

Historiallinen vertailu on tässä välttämätön mutta sitä on käytettävä tarkasti. Iran ennen vuotta 1979 ei ollut liberaali demokratia, eikä sitä ole syytä romantisoida. Silti maa oli selvästi integroituneempi maailmantalouteen, avoimempi yksilöllisille valinnoille ja institutionaalisesti lähempänä modernia valtiota kuin islamilaisen vallankumouksen jälkeen. Tämä ei ole moraalinen mielipide vaan havainto kehityssuunnasta: vallankumous katkaisi modernisaatiopolun ja korvasi sen teokraattisella kontrollilla.

Uskonnollisen lain keskeinen ongelma yhteiskunnallisena perustana on sen joustamattomuus. Kun normit ankkuroidaan pyhiin teksteihin, niitä ei voida päivittää kokemuksen, tutkimuksen tai taloudellisten realiteettien perusteella. Tämä näkyy konkreettisesti Iranin taloudessa: investointien puutteena, pääomapakona, innovaatioiden hiipumisena ja jatkuvana aivovuotona. Kyse ei ole sanktioista yksin, vaan ennustettavan ja neutraalin toimintaympäristön puutteesta.

Myös moraalinen ristiriita on ilmeinen. Järjestelmä, joka kykenee oikeuttamaan lapsiavioliitot mutta kriminalisoi yksilön ruokavalion tai alkoholin käytön, ei perustu universaaleihin inhimillisiin tarpeisiin vaan normatiiviseen vallankäyttöön. Biologinen ja psykologinen todellisuus ei muutu uskonnollisella määräyksellä, ja juuri tämä kuilu todellisuuden ja opin välillä syö hallinnon uskottavuutta sukupolvi sukupolvelta.

On spekulatiivista ennustaa yksittäisten johtajien kohtaloita, mutta historiallinen kaava on tunnistettava. Autoritaariset järjestelmät, jotka eivät perustu kansalaisten vapaaehtoiseen hyväksyntään vaan pakkoon, ajautuvat usein tilanteeseen, jossa ne pysyvät pystyssä vain kahdella keinolla: ulkopuolisten liittolaisten tuella ja omien kansalaisten kovalla kontrollilla. Syyrian kehitys osoittaa, mihin tällainen tie voi johtaa, ja analogia on relevantti rakenteellisella tasolla, vaikkei tilanteet ole identtisiä.

Iranin tulevaisuus ei ratkea iskulauseilla eikä ulkopuolisella romantisoinnilla. Se ratkeaa siinä, kykeneekö maa palauttamaan politiikan ja talouden todellisuuspohjaisiksi: instituutioihin, jotka sietävät kritiikkiä, sallivat yksilöllisen valinnan ja tunnustavat, että yhteiskunnallinen vakaus syntyy vapaudesta, ei pakosta. Tässä mielessä Iranin kriisi ei ole poikkeus vaan yleinen opetus siitä, mitä tapahtuu, kun ideologia irrotetaan todellisuudesta.