Kun julkinen valta valitsee puolensa

 

Vapaassa yhteiskunnassa ihmisillä on oikeus kokoontua, juhlia, protestoida ja ilmaista identiteettiään. Tämä periaate ei ole kiistanalainen, eikä sen pitäisi olla. Juuri siksi on kuitenkin tärkeää erottaa toisistaan kaksi asiaa, jotka nykykeskustelussa sekoitetaan toisiinsa yhä useammin: kansalaisten vapaus toimia ja julkisen vallan velvollisuus pysyä neutraalina.

Pride-tapahtumat ovat tästä hyvä esimerkki. Yksilöillä ja yhdistyksillä on täysi oikeus järjestää tapahtumia, marsseja ja juhlia omien arvojensa pohjalta. Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan, eikä ketään pidä estää osallistumasta. Tässä mielessä Pride kuuluu samaan kategoriaan kuin mikä tahansa muu kansalaisliike. Ongelmia syntyy vasta siinä vaiheessa, kun tapahtuma lakkaa olemasta kansalaistoimintaa ja alkaa saada erityisasemaa julkisen vallan kautta.

Julkinen talous ei ole rajaton. Kuntien ja valtion budjetit ovat suljettuja kokonaisuuksia, joissa jokainen euro on pois jostain muusta. Tästä seuraa yksinkertainen mutta usein sivuutettu periaate: julkista rahaa voidaan perustellusti käyttää vain sellaiseen toimintaan, jonka hyöty on yleinen ja jonka hyväksyttävyys ei edellytä tietyn ideologian omaksumista. Kun tapahtuma politisoituu, rajaus muuttuu olennaiseksi. Jos osa kansalaisista tai puolueista ei ole tapahtumaan tervetullut arvojensa vuoksi, on vaikea perustella, miksi heidän verovarojaan tulisi käyttää sen rahoittamiseen.

Usein vastaukseksi esitetään ihmisoikeudet. On kuitenkin rehellistä todeta, että Suomessa seksuaalivähemmistöjen perusoikeudet ovat jo pitkälti lainsäädännöllisesti turvattuja. Yhdenvertaisuus lain edessä ei edellytä jatkuvaa symbolista mobilisaatiota eikä julkisen vallan osallistumista ideologiseen viestintään. Oikeudet toteutuvat ennen kaikkea neutraalien instituutioiden kautta, eivät poliittisten kampanjoiden kautta.

Toinen keskeinen kysymys liittyy julkishallinnon rooliin. Kun virastot liputtavat, virkamiehet osallistuvat työajalla tai instituutiot ottavat näkyvästi kantaa, viesti ei ole neutraali. Se on normatiivinen. Se kertoo, mikä katsotaan hyväksyttäväksi, edistykselliseksi ja oikeaksi. Tällainen viestintä on ongelmallista nimenomaan pluralistisessa yhteiskunnassa, jossa kansalaisilla on perustellusti erilaisia maailmankatsomuksia. Valtion tehtävä ei ole kasvattaa kansalaisia tiettyyn moraaliseen tai identiteettipoliittiseen suuntaan, vaan taata rauha niiden välille.

Erityisen hankalaksi keskustelu muuttuu lasten kohdalla. Aikuisilla on oikeus tehdä valintoja, kokeilla, ilmaista ja juhlia. Lapset sen sijaan ovat kehitysvaiheessa, jossa abstraktit käsitteet, identiteetit ja normatiiviset viestit eivät ole vielä jäsentyneet. Tästä seuraa varovaisuusperiaate: lapsiin kohdistuva ideologinen vaikuttaminen, oli sen sisältö mikä tahansa, vaatii erityisen vahvat perusteet. Pelkkä hyvää tarkoittava viesti ei riitä, jos vaikutuksia ei tunneta ja jos vanhempien kasvatusvastuu ohitetaan.

Keskustelua hämärtää se, että kritiikki leimataan helposti vihamielisyydeksi. Tämä on huono lähtökohta rationaaliselle keskustelulle. Julkisen rahoituksen ja institutionaalisen tuen kyseenalaistaminen ei ole kielto, eikä se ole syrjintää. Se on osa demokraattista tilivelvollisuutta. Samalla tavalla kuin uskonnolliset yhteisöt rahoittavat toimintansa pääosin omilla varoillaan, myös poliittisesti ja ideologisesti profiloituneiden liikkeiden tulisi kantaa vastuunsa omasta toiminnastaan.

Vapaa yhteiskunta ei tarkoita sitä, että kaikki arvot sulautuvat yhdeksi viralliseksi totuudeksi. Päinvastoin. Se tarkoittaa, että valtio pidättäytyy ottamasta kantaa silloin, kun kansalaiset ovat eri mieltä. Kun julkinen valta valitsee puolensa, se ei vahvista vapautta, vaan kaventaa sitä. Siksi paras tapa tukea moninaisuutta ei ole liputtaa sen puolesta, vaan varmistaa, ettei ketään pakoteta rahoittamaan, kannattamaan tai omaksumaan sitä vastoin omaa vakaumustaan.