Kun kritiikin voima peittää ratkaisun heikkouden

 

Yksi politiikan kestävimmistä illuusioista on tämä: jos kritiikki on terävää, ratkaisunkin täytyy olla toimiva. Näin ei ole. Usein käy päinvastoin. Kritiikin osumatarkkuus tekee ratkaisusta immuunin arvioinnille.

Sosialismi on tästä oppikirjaesimerkki.

Sosialistinen kritiikki osuu usein oikeaan. Se näkee eriarvoisuuden, vallan kasautumisen, epävarmuuden, ihmisten putoamisen järjestelmän väliin. Se antaa nimet ahdistukselle, jota moni kokee arjessaan. Se sanoo ääneen sen, minkä moni ajattelee hiljaa: kaikki ei ole reilua, eikä markkina aina palkitse ansion mukaan.

Juuri siksi kritiikki tuntuu vakuuttavalta. Se resonoi kokemuksen kanssa. Se tuntuu moraalisesti hereillä olevalta.

Ongelma alkaa vasta seuraavassa askeleessa – siinä, jossa kritiikistä pitäisi siirtyä ratkaisuun.

Tässä kohtaa sosialismi ei enää nojaa havaintoihin vaan toiveisiin. Se olettaa, että samat mekanismit, jotka tuottavat ongelmia, voidaan ohittaa hyvillä aikomuksilla. Että hintasignaalit voidaan vaimentaa ilman seurauksia. Että kannustimet voidaan korvata moraalisella ohjauksella. Että vastuun hajauttaminen ei muuta käyttäytymistä.

Nämä eivät ole uusia kysymyksiä. Niihin on vastattu, mitattu ja testattu lukemattomia kertoja. Ja silti ne sivuutetaan yhä uudelleen – ei tietämättömyyden, vaan priorisoinnin vuoksi.

Kritiikki antaa ratkaisulle moraalisen kilven. Kun epäonnistuminen alkaa näkyä, sitä ei arvioida teknisenä virheenä vaan arvovalintana. Taloudellinen palaute tulkitaan epäinhimilliseksi. Tehottomuus nähdään inhimillisyyden hintana. Ja koska lähtökohta on moraalisesti “oikea”, lopputulosta ei tarvitse mitata samalla ankaruudella.

Näin syntyy ajattelun lukko: mitä vakuuttavampi kritiikki, sitä vähemmän ratkaisua saa kritisoida.

Tämä ei koske vain sosialismia. Sama ilmiö toistuu monessa politiikan ja ideologian muodossa. Ilmastopolitiikassa, koulutusreformeissa, sosiaalipolitiikassa. Kun ongelma on todellinen ja tuskallinen, ratkaisu saa olla huono – kunhan se tuntuu hyvältä.

Mutta yhteiskunnat eivät elä tunteista. Ne elävät mekanismeista. Ne elävät palautteesta, oppimisesta ja sopeutumisesta. Ratkaisu, joka tukahduttaa nämä, ei muutu paremmaksi sillä, että kritiikki sen taustalla oli oikeutettua.

Todellinen älyllinen rehellisyys alkaa vasta siitä, että erotetaan kaksi asiaa: ongelman tunnistaminen ja sen korjaaminen. Ensimmäinen ei takaa jälkimmäistä. Päinvastoin – joskus juuri osuva kritiikki tekee huonosta ratkaisusta vaarallisen, koska se estää näkemästä sen seurauksia.

Hyvä kritiikki ansaitsee parempia ratkaisuja kuin ne, joita sille usein tarjotaan. Ja juuri siksi niitä pitäisi uskaltaa arvostella – silloinkin, kun kritiikki itsessään tuntuu oikealta.