Kun kynä ja paperi eivät enää riitä

 

Humanististen tieteiden kriisi ei ole arvokriisi, vaan tuotantokriisi. Kyse ei ole siitä, etteikö filosofia, historia, kielitiede tai kulttuurintutkimus olisi kiinnostavaa tai merkityksellistä. Kyse on siitä, että niiden perinteinen tapa tuottaa osaamista on ajautunut törmäyskurssille teknologisen todellisuuden kanssa.

Suuri osa humanististen alojen ydinsisällöistä on kielellistä, käsitteellistä ja vertailevaa. Juuri sitä, missä nykyaikainen tekoäly on vahvimmillaan. Teorioiden esittely, koulukuntien vertailu, tekstien tulkinta, käsitteiden avaaminen ja synteesien rakentaminen onnistuvat jo nyt minuuteissa – usein laadukkaammin ja laajemmin kuin yksittäisen luennon tai tenttivastauksen kautta. Kun tiedon haltuunoton rajakustannus on painunut lähes nollaan, on perusteltua kysyä, miksi yhä koulutamme uusia maistereita ikään kuin eläisimme vuotta 1995.

Tämä ei ole hyökkäys sivistystä vastaan. Päinvastoin. Yleissivistyksen näkökulmasta tekoäly on historiallisen vapauttava työkalu. Aihe, jonka parissa ennen kului lukukausi, voidaan nyt omaksua kuukaudessa – joskus viikossa – jos tavoitteena on ymmärtää keskeiset ideat, kiistat ja käsitteet. Sivistys ei katoa, mutta sen jakelukanava muuttuu.

Ongelma syntyy siitä, että instituutiot eivät ole muuttuneet samaa tahtia. Humanistinen yliopistokoulutus nojaa edelleen pitkälti malliin, jossa oletetaan tiedon olevan niukkaa, opettajan ajan kallista ja oppimisen tapahtuvan hitaasti kynän ja paperin välityksellä. Tämä malli tuottaa kyllä tutkintoja, mutta yhä heikommin sellaista osaamista, jolle olisi kysyntää työmarkkinoilla tai yhteiskunnassa laajemmin.

Usein vastataan, että humanistinen koulutus kehittää kriittistä ajattelua. Tämä on osittain totta, mutta ei automaattisesti. Kriittinen ajattelu ei synny tutkintonimikkeestä, vaan harjoituksesta, motivaatiosta ja kyvystä arvioida argumentteja. Tekoäly ei tee ihmisestä kriittistä, mutta ei tee sitä myöskään luentosali itsessään. Huonosti suunniteltu koulutus voi jopa passivoida ajattelun tehokkaammin kuin hyvin käytetty digitaalinen työkalu.

Talousliberaalista näkökulmasta kysymys on yksinkertainen: mikä on koulutuksen rajahyöty? Jos sama oppimistulos – tai riittävä osa siitä – voidaan saavuttaa murto-osalla ajasta ja kustannuksista, on vastuutonta sivuuttaa tämä mahdollisuus. Julkisesti rahoitettu koulutus ei ole immuuni tehokkuusvaatimuksille vain siksi, että sen kohde on kulttuurisesti arvokas.

Tämä ei tarkoita, että humanistiset alat katoaisivat. Mutta niiden on eriydyttävä. Syvä, vaativa tutkimus ja erikoisosaaminen säilyvät – ja niiden pitääkin säilyä. Sen sijaan massamuotoinen maisterituotanto aloilla, joilla tekoäly jo nyt hoitaa perusfunktion, on vaikeasti puolustettavissa.

Todellinen sivistyksen puolustaminen ei ole vanhan mallin varjelemista, vaan sen myöntämistä, että maailma on muuttunut. Kynä ja paperi eivät ole pyhiä esineitä. Ne ovat työkaluja – ja nyt pöydällä on tehokkaampia.