Kun moraalipuhe korvaa vallan – kirkon aseman hiljainen signaali

 

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on viime vuosina yleistynyt retoriikka, joka muistuttaa enemmän vasemmistolaista normatiivista kieltä kuin institutionaalista analyysiä. Puhe oikeudenmukaisuudesta, solidaarisuudesta ja velvollisuudesta on sinänsä tuttua kristillisestä perinteestä, mutta sen käyttötapa on muuttunut. Se ei enää johda toimintaan, vaan korvaa sen.

Tämä ei ole ensisijaisesti ideologinen tarina. Se on institutionaalinen.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei enää toimi yhteiskunnan normatiivisena oletuksena. Jäsenyys on vapaaehtoista, uskonnollinen auktoriteetti heikko ja päätösvalta rajallinen. Kun valta vähenee, puhe muuttuu. Moraalinen julistus on halpa ja riskitön tapa säilyttää näkyvyys ilman vastuuta seurauksista.

Normatiivinen kieli ohittaa analyysin. Resurssirajoitteet, kannustinvaikutukset ja vaihtoehtoiskustannukset jäävät käsittelemättä. “Meidän täytyy” korvaa kysymyksen “miten” ja “millä hinnalla”. Empiirinen arviointi väistyy hurskauden tieltä: jos tavoitteet eivät toteudu, syy ei ole valituissa keinoissa vaan ihmisten asenteissa.

Tämä on heikentyvän instituution tunnusmerkki. Vahva toimija ei tarvitse jatkuvaa moraalista signalointia, koska sillä on kyky toimeenpanna, priorisoida ja mitata vaikutuksia. Heikko toimija sen sijaan nojaa puheeseen, joka on immuuni falsifioinnille.

Kirkon vasemmistosävytteinen moraalipuhe ei siis kerro sen vaikutusvallan kasvusta, vaan päinvastoin. Se on rationaalinen sopeuma ympäristössä, jossa teologinen erityisyys ei enää kanna ja jossa analyysi paljastaisi nopeasti toiminnan rajat.

Moraalilla voi ohjata, mutta vain jos sen takana on valtaa, vastuuta ja kykyä oppia. Ilman niitä normatiivinen kieli jää signaaliksi – ja signaalit kertovat usein enemmän puhujan asemasta kuin hänen arvoistaan.