Kun Raamattu ei luota lukijaansa

 

Julkisessa keskustelussa Raamattua käytetään usein kuin itseään selittävänä käyttöohjeena. Ajatus on yksinkertainen ja houkutteleva: kirkko ei määritä, mitä Raamattu opettaa, vaan Raamattu määrittää, mitä kirkon täytyy opettaa. Ongelmana on, että itse Raamattu ei näytä jakavan tätä oletusta.

Apostolien tekojen kahdeksannessa luvussa harras etiopialainen lukee Jesajaa. Hän ei pilkkaa tekstiä, ei vastusta sitä eikä suhtaudu siihen välinpitämättömästi. Hän lukee sitä vilpittömästi. Silti hän joutuu myöntämään: “Kuinka voisin ymmärtää, jos kukaan ei minua opasta?” Kertomus ei esitä tätä heikkoutena, vaan inhimillisenä tosiasiana. Pyhä teksti ei ole itsestään avautuva. Se vaatii tulkintaa – ja tulkitsijan.

Toinen Pietarin kirje menee vielä pidemmälle. Se toteaa suoraan, että kirjoituksia “tietämättömät ja horjumattomat vääristelevät, omaksi turmiokseen”. Huomionarvoista on, ettei ongelma ole tekstissä vaan lukijassa. Raamattu ei lupaa, että vilpitön lukeminen johtaa automaattisesti oikeaan ymmärrykseen. Päinvastoin: väärä tulkinta voi olla hengellisesti tuhoisaa.

Tämä asettaa yksilöllisen raamatuntulkinnan varsin epämukavaan valoon. Jos kuka tahansa voi olla väärässä, nousee väistämätön kysymys: kuka saa opettaa? Jaakobin kirje vastaa yllättävän suoraan: “Älkööt monet teistä ryhtykö opettajiksi.” Ajatus yleisestä opettajuudesta – siitä, että jokainen lukija on pätevä teologi – ei ole raamatullinen lähtökohta, vaan myöhempi kulttuurinen oletus.

Lopullinen isku tekstifetisismille tulee Paavalilta: “Kirjain tappaa, mutta Henki tekee eläväksi.” Tämä ei ole hyökkäys Raamattua vastaan, vaan varoitus sen mekaanista käyttöä vastaan. Pelkkä teksti ilman oikeaa tulkintaa, kontekstia ja ymmärrystä ei johda elämään, vaan vääristymiin. Paavali ei aseta kirjainta ja Henkeä vastakkain siksi, että toinen olisi turha, vaan siksi, että kirjain yksin ei riitä.

Näiden tekstien valossa ajatus Raamatusta itseään tulkitsevana järjestelmänä alkaa rakoilla. Raamattu itse olettaa tulkinnan, opastuksen, vastuun ja erehtymisen mahdollisuuden. Se ei tunne ideaa yksinäisestä lukijasta, joka objektiivisesti poimii tekstistä oikean opin ilman yhteisöä, traditiota tai auktoriteettia.

Paradoksaalisesti juuri Raamattuun vetoaminen tekee “pelkkä Raamattu riittää” -ajatuksesta ongelmallisen. Ei siksi, että kirkko olisi erehtymätön, vaan siksi, että teksti ei koskaan lupaa vapauttaa lukijaa tulkinnan taakasta. Päinvastoin: se varoittaa siitä.