Kun tunne voittaa faktat, häviää oikeusvaltio – ja lopulta myös heikoimmat

 

Suomalainen poliittinen keskustelu muistuttaa yhä useammin huutokauppaa, jossa arvokkainta ei ole todiste, vaan tunne. Se, kuka onnistuu näyttämään suuttuneimmalta, loukkaantuneimmalta tai moraalisesti ylivertaiselta, saa aplodit omalta leiriltään. Ja samalla unohtuu se ainoa asia, joka erottaa vapaan yhteiskunnan heimoriitelystä: oikeusvaltio, jossa väitteet testataan, syytökset tutkitaan ja ihmisarvo kuuluu myös niille, joista emme pidä.

Oikeistolaisena minulle tärkein lähtökohta ei ole “voitto” keskustelussa, vaan reilut säännöt. Säännöt ovat vapaan yhteiskunnan selkäranka: ilman niitä vahvin voittaa, ja se ei yleensä ole pienyrittäjä, palkansaaja tai tavallinen veronmaksaja. Kun somekeskustelu karkaa käsistä, ensimmäinen houkutus on vaatia lisää sensuuria ja moderaatiota. Toinen houkutus on vastata samalla mitalla: pilkata, leimata ja epäinhimillistää. Kumpikin houkutus on väärä. Ensimmäinen murentaa sananvapautta. Toinen murentaa ihmisarvoa – ja sitä kautta yhteisön kykyä ratkaista mitään yhdessä.

Siksi kuolleeseen ihmiseen kohdistuva pilkka on aina väärin, riippumatta siitä, mikä hänen poliittinen leimansa oli tai mitä mieltä me olemme hänen teoistaan. Tämä ei ole sentimentaalisuutta, vaan kylmää realismia: epäinhimillistäminen on portti siihen, että seuraavaksi epäinhimillistetään “väärän puolueen” äänestäjät, “väärää mieltä” olevat yrittäjät, “väärän median” lukijat. Kun raja ylitetään kerran, sitä siirretään aina uudelleen.

Sama pätee viranomaisiin ja voimankäyttöön. Oikeistossa puhutaan syystä laista ja järjestyksestä – mutta lain ja järjestyksen ydin ei ole se, että “minun puolen” viranomaiset saavat automaattisesti synninpäästön. Oikeusvaltio tarkoittaa, että jokaisen viranomaisen toiminta kestää päivänvalon. Jos tapahtumasta on videota, se ei ole “lopullinen totuus”, vaan aineisto, joka pitää tulkita yhdessä muun näytön kanssa. Ja jos tutkinta suljetaan ennen kuin kysymyksiin on vastattu uskottavasti, kansalaisen luottamus rapautuu. Luottamus on yhteiskunnan tärkein pääoma – se, jota ei voi verottaa eikä velaksi ottaa.

Tässä keskustelukulttuurin romahduksessa on yksi erityisen vaarallinen piirre: halu niputtaa. “Vasemmisto tekee aina näin.” “Oikeisto tekee aina noin.” Nippu toimii somessa, koska se on nopea. Mutta se on älyllisesti laiska ja poliittisesti tuhoisa. Todellisuudessa polarisaation pahimmat ilmentymät syntyvät usein samoista psykologisista mekanismeista molemmissa leireissä: omien puolustamisesta hinnalla millä hyvänsä, vastapuolen motivaatioiden demonisoinnista ja siitä, että yhteinen todellisuus korvataan yhteisellä viholliskuvalla.

Oikeiston vahvuus – parhaimmillaan – on kyky pitää pää kylmänä ja kysyä yksinkertaisia, epämukavia kysymyksiä: mikä on väite, mikä on näyttö, mikä on vaihtoehtoiskustannus, ja millä mittarilla onnistumista arvioidaan? Tämä on myös talousajattelun ydin. Kun puhutaan esimerkiksi leikkauksista ja tuista, keskustelu räjähtää helposti moraaliseksi teatteriksi: “köyhiltä leikataan” vastaan “laiskat elätit”. Molemmat ovat karikatyyrejä. Oikeistolainen realismi on sitä, että julkinen raha on aina jonkun toisen työllä ansaittua rahaa ja että jokainen järjestelmä luo kannusteita – hyviä ja huonoja. Mutta realismi on myös sitä, että taantumassa typerin tapa “kannustaa” on romahduttaa kysyntä ja kuvitella, että työpaikat syntyvät pelkällä moraalisaarnalla.

Kun oikeisto lipsuu pelkkään halveksuntaan, se menettää uskottavuutensa. Kun vasemmisto lipsuu pelkkään hyveposeeraukseen, se menettää kosketuksen todellisuuteen. Ja kun molemmat lipsuvat, voittajaksi ei tule “kansa”, vaan ne, jotka osaavat hyödyntää kaaosta: ääripäät, trollit, ja ne, joille instituutioiden heikkeneminen on strateginen etu.

Siksi toivoisin, että oikeisto Suomessa olisi rohkeasti oikeistoa parhaassa merkityksessä: puolustaisi sananvapautta, mutta ei käyttäisi sitä tekosyynä alhaisuudelle; puolustaisi järjestystä, mutta ei vaatisi oikeusvaltiota vain vastapuolelle; puolustaisi markkinoita, mutta ymmärtäisi, että markkinatalous tarvitsee luottamusta, sääntöjä ja toimivia instituutioita.

Meidän ei tarvitse olla yhtä mieltä, mutta meidän on pakko jakaa sama pelilauta. Kun pelilauta rikkoontuu, ensimmäisenä häviävät ne, joilla ei ole varaa palkata juristeja, lobbareita tai ostaa omaa mediaa. Juuri siksi oikeusvaltio, asiallisuus ja ihmisarvo eivät ole “pehmeitä arvoja”. Ne ovat kovan realismin ydin – ja oikeistolaisen yhteiskuntajärjen koetinkivi.