Kun valtio valitsee aatteet, kansalaisyhteiskunta vääristyy

 

Suomalainen kansalaisyhteiskunta perustuu periaatteessa vapauteen: ihmisillä on oikeus kokoontua, ilmaista näkemyksiään ja tukea vapaaehtoisesti heille merkityksellisiä asioita. Ongelma syntyy silloin, kun valtio ei enää pysy neutraalina taustarakenteena, vaan alkaa valikoida, mitkä aatteet ansaitsevat julkista tukea ja mitkä eivät.

Tämä ei ole teoreettinen huoli, vaan havaittavissa oleva ilmiö. Julkista rahoitusta saavat Suomessa laajasti yhdistykset ja järjestöt, joiden toiminta nojaa eksplisiittisesti tiettyihin ideologisiin lähtökohtiin. Samanaikaisesti nähdään tapauksia, joissa isänmaalliseen perinteeseen, kansallisiin symboleihin tai klassiseen kulttuuriperintöön liittyvää toimintaa pyritään rajoittamaan, siirtämään marginaaliin tai estämään vetoamalla epämääräisiin turvallisuus- tai arvoperusteisiin.

Tässä asetelmassa ongelma ei ole se, että erilaisia aatteita on olemassa. Ongelma on se, että valtio toimii portinvartijana, joka käytännössä vahvistaa tiettyjä näkemyksiä muiden kustannuksella. Taloustieteellisesti tämä on klassinen kannustinongelma: julkinen rahoitus ohjaa toimintaa, legitimoi sen ja luo epäsymmetriaa kilpailuun kansalaisyhteiskunnan sisällä.

Kun tietyt ryhmät saavat verovaroin tukea, ne eivät enää toimi vain kansalaisina muiden joukossa, vaan osana puolijulkista valtarakennetta. Tällöin niiden vaatimukset muiden sanan- ja kokoontumisvapauden rajoittamisesta eivät ole enää vain mielipiteitä, vaan niillä on tosiasiallisia seurauksia. Tämä näkyy esimerkiksi tilojen käyttöön, tapahtumien lupiin ja julkiseen hyväksyttävyyteen liittyvissä ratkaisuissa.

On olennaista huomata, että sananvapaus ei ole lupaa loukata, mutta se ei myöskään ole oikeus vaientaa epämiellyttäviä näkemyksiä vetoamalla epämääräisiin moraalikäsitteisiin. Kun “turvallisuuden”, “inklusiivisuuden” tai “arvojen” nimissä aletaan estää toisten kokoontumisia tai ilmaisua, ollaan liukumassa kohti normatiivista mielivaltaa. Tämä pätee riippumatta siitä, puhutaanko kansallisista symboleista, kirjallisuuspiireistä tai muusta kulttuurisesta toiminnasta.

Talousliberaalista näkökulmasta ratkaisu ei ole yksittäisten ryhmien suosiminen tai rankaiseminen, vaan valtion vetäytyminen ideologisesta rahoituksesta ylipäätään. Kun julkinen valta lakkaa jakamasta moraalista hyväksyntää rahan muodossa, kansalaisyhteiskunta palautuu lähemmäs luonnollista tilaansa: ihmiset tukevat vapaaehtoisesti sitä, minkä kokevat merkitykselliseksi. Yritykset ja yksityishenkilöt voivat rahoittaa haluamiaan hankkeita ilman, että valtio asettuu tuomariksi.

Tämä ei heikennä vapautta – päinvastoin. Se vahvistaa sitä. Moniarvoisuus ei synny siitä, että valtio määrittelee oikeat arvot, vaan siitä, että se pidättäytyy tekemästä niin. Kun valtio lakkaa valitsemasta aatteita, myös tarve vaientaa toisinajattelijoita vähenee.

Tasapuolisuus ei tarkoita sitä, että kaikki näkemykset ovat yhtä hyviä. Se tarkoittaa sitä, että valtio ei käytä yhteisiä varoja ideologisen kamppailun välineenä. Tämä on vähimmäisehto sille, että sananvapaus, kokoontumisvapaus ja kansalaisyhteiskunnan uskottavuus säilyvät muutenkin kuin juhlapuheissa.