Luottamus instituutioihin ei synny vaikenemisesta

“Luottamus instituutioihin” on viime vuosina noussut keskustelussa käsitteeksi, joka pysäyttää väittelyn. Kun se mainitaan, oletetaan, että kriittiset kysymykset ovat jo itsessään ongelma. Ikään kuin instituutiot olisivat hauraita rakennelmia, joita totuus voisi horjuttaa.

Taloustieteellisestä näkökulmasta ajatus on nurinkurinen. Toimivat instituutiot eivät perustu vaikenemiseen vaan ennakoitavuuteen, sääntöihin ja siihen, että niiden toimintaa voidaan arvioida ulkopuolelta. Luottamus ei ole lähtökohta, vaan seuraus.

Kun luottamusta käytetään rahoituspäätösten perusteluna, tapahtuu käsitevaihdos. Luottamus irrotetaan kannustimista, mittareista ja vastuusta. Valvonta kehystetään epäluottamukseksi ja arviointi instituutioiden horjuttamiseksi. Tällöin julkisen rahan käytöstä tulee moraalinen kysymys, ei taloudellinen.

Erityisen tehokas tämä retoriikka on tilanteissa, joissa rahoitetaan järjestöjä tai hankkeita ilman selkeitä tulostavoitteita. Kun vedotaan luottamukseen instituutioihin, vältetään kysymys siitä, mitä rahalla saadaan aikaan ja olisiko sama tavoite saavutettavissa vähemmillä resursseilla. Samalla unohtuu vaihtoehtoiskustannus: jokainen euro on pois jostain muualta.

Luottamus-retoriikkaa käytetään usein suojaamaan julkista toimintaa kriittiseltä arvioinnilta esittämällä mittaaminen kylmänä, teknokraattisena tai epäinhimillisenä. Tämä ei ole neutraali lähtökohta, vaan poliittinen kehystys.

Taloustieteessä luottamus nähdään mekanismina, joka syntyy, kun säännöt ovat selkeitä ja rikkomuksista seuraa jotakin. Läpinäkyvyys ja valvonta eivät vähennä luottamusta, vaan rakentavat sitä. Jos instituutio ei kestä kysymyksiä, ongelma ei ole kysymyksissä vaan instituutiossa.

Paradoksaalisesti jatkuva vetoaminen luottamukseen voi pitkällä aikavälillä murentaa sitä. Kun kansalaiset kokevat, ettei rahankäyttöä voi kyseenalaistaa ilman moraalista leimaa, syntyy epäilys: mitä tässä oikein suojellaan? Luottamus ei kasva siitä, että ihmisille kerrotaan mihin heidän pitäisi uskoa, vaan siitä, että he näkevät, miten päätökset tehdään.

Luottamus instituutioihin ei siis tarkoita sokeutta. Se tarkoittaa, että instituutiot ovat niin vahvoja, että ne kestävät tarkastelun. Aidosti luotettavat instituutiot eivät pyydä hiljaisuutta – ne tarjoavat perustelut.