Menneisyys on vieras maa – ja me olemme sen huonoja karttureita

 

Jos seuraisit maailmanmenoa vain sosiaalisen median kommenttikenttien perusteella, uskoisit historian olevan moraalinen nyrkkeilykehä. Yhdessä kulmassa seisovat ne, joiden mukaan länsimainen sivilisaatio on pelkkä ”vuosisatainen rikossarja”. Vastakkaisessa kulmassa taas ne, jotka näkevät historian sankaritarinana, jota ”ulkopuoliset” yrittävät nyt murentaa.

Molemmat osapuolet syyllistyvät samaan virheeseen: he kohtelevat historiaa poliittisena lyömäaseena, eivät monimutkaisena prosessina.

Kun analysoimme keskustelua kolonialismista tai uskontojen levittäytymisestä, huomaamme nopeasti ”mielipiteiden kohinan”. Huudamme toisillemme adjektiiveja, kun meidän pitäisi puhua empiirisestä pätevyydestä. Totuus on usein tylsempi, mutta huomattavasti merkittävämpi kuin kumpikaan ääripää myöntää.

Ensinnäkin, kolonialismi ja valloitukset eivät ole länsimainen keksintö – ne ovat olleet inhimillinen vakio. Historiallinen data osoittaa kiistatta, että niin islamilaiset kalifaatit, itäiset dynastiat kuin eurooppalaiset kuningaskunnatkin ovat laajentuneet voimalla, resursseja hakien ja kulttuuriaan vieden. Ero ei ole siinä, mitä tehtiin, vaan siinä, miten me tänä päivänä käsittelemme noita tekoja.

Länsimainen kulttuuri on tällä hetkellä maailmanhistoriallinen poikkeus siinä, kuinka syvälle menevää itsekritiikkiä se harjoittaa. Tämä on sivilisaatiomme suuri vahvuus: kyky myöntää virheet on tieteellisen metodin ja demokratian elinehto. Mutta kun itsekritiikki muuttuu "sivilisaatiolliseksi itseinhoksi", menetämme kyvyn nähdä ne rakenteet – kuten oikeusvaltion ja tieteellisen vallankumouksen – jotka mahdollistivat nykyisen hyvinvointimme ja jopa sen moraalin, jolla menneisyyden vääryyksiä nyt tuomitsemme.

On ironista, että samalla kun keskustelu kiihtyy, empiiriset faktat unohtuvat. Puhumme "globaalista enemmistöstä" tai "vähemmistöistä" ymmärtämättä, että eurooppalaiset muodostavat itse vain noin 10 prosenttia maailman väestöstä. Puhumme teollisesta vallankumouksesta ikään kuin se olisi ollut vain ryöstöretki, unohtaen ne kokeellisen tieteen ja instituutioiden innovaatiot, jotka nostivat miljardit ihmiset absoluuttisesta köyhyydestä.

Meidän on löydettävä tie ulos huutokilpailusta. Se vaatii kykyä pitää kaksi ajatusta päässä samanaikaisesti: voimme tunnustaa menneisyyden julmuudet ilman, että hylkäämme ne periaatteet, jotka tekivät modernista maailmasta elinkelpoisen.

Historia ei ole tarina hyviksistä ja pahiksista. Se on tarina syistä ja seurauksista. Jos haluamme navigoida tulevaisuuteen, meidän on lakattava piirtämästä karttoja pelkällä vihalla tai nostalgialla. Meidän on alettava luottaa dataan – ja ehkä hieman enemmän toisiimme.