Miksi uskonnontunnilla kerrotaan vain sieviä asioita?

 

Koulujen uskonnonopetus on erikoinen instituutio. Se on samaan aikaan virallisesti katsomuksellisesti neutraalia ja käytännössä varovaisen hurskasta. Oppilaille kerrotaan uskonnosta kuin posliiniesineestä: kaunis, perinteinen, helposti särkyvä – ja siksi sitä ei sovi oikein koskea.

Yksi paljastava yksityiskohta on se, mitä ei kerrota.

Kristinopissa on esimerkiksi käsite nimeltä Pyhän Hengen pilkka. Se on teologisesti kiinnostava erikoisuus: synti, jota ei voi saada anteeksi. Aika kova väite järjestelmässä, jonka ydinviesti on anteeksianto. Mutta koulussa tästä vaietaan tai se sivuutetaan parilla ympäripyöreällä lauseella, jos sitäkään.

Miksi?

Ajatelkaapa opetuksellista arvoa. Uskonnontunnilla joku oppilas kysyisi vilpittömästi:
– “Mitä se tarkoittaa käytännössä?”
Ja toinen, vähemmän vilpitön, saattaisi todeta:
– “Voiko sen tehdä täällä luokassa?”

Siinä olisi oppimisen paikka. Ei siksi, että oppilaita pitäisi yllyttää pilkkaan, vaan siksi että käsitteiden rajat, seuraukset ja sisäiset ristiriidat tulisivat näkyviksi. Samalla paljastuisi jotain olennaista uskonnollisesta ajattelusta: se ei ole vain kertomuksia ja juhlapäiviä, vaan myös vallankäyttöä, pelkoa ja normien vartiointia.

Sen sijaan uskonnontunnilla kerrotaan paljon sievää ja turhaa. Piirretään joulukirkkoja, opetellaan juhlapäiviä, alleviivataan “tärkeitä arvoja” ja vältetään kaikkea, mikä voisi herättää naurua, hämmennystä tai kriittisiä kysymyksiä. Uskonto esitetään siloteltuna kulttuuriperintönä, ei ajattelujärjestelmänä, jota voisi koetella.

Tämä on pedagogisesti köyhää. Filosofiassa ja historiassa ristiriidat ovat opetuksen polttoainetta. Uskonnossa ne lakaistaan maton alle, ikään kuin järjestelmä ei kestäisi päivänvaloa. Ja jos ei kestä, se on jo itsessään opettavainen havainto.

Olisi oikeastaan terveellistä, jos uskonnontunnilla joskus tapahtuisi jotain “sopimatonta”. Ei siksi, että uskontoa pitäisi pilkata, vaan siksi, että oppilaat huomaisivat, mitä tapahtuu, kun pyhää ei kohdella varoen. Reaktiot opettajissa, luokkatovereissa ja opetussuunnitelmassa kertoisivat enemmän uskonnon todellisesta luonteesta kuin sata sievää PowerPoint-diaa.

Jos koulun tehtävä on opettaa ajattelemaan, uskonnonopetus tekee siinä poikkeuksen. Se opettaa lähinnä, mitä ei kannata sanoa ääneen. Ja juuri siksi moni oppilas oppii uskonnosta jotain aivan muuta kuin on tarkoitus: että se on asia, jota pitää käsitellä varoen – ei siksi, että se olisi totta, vaan siksi, että se on herkkä.

Jos uskonnon tunnilla tehtäisiin demonstraationa Pyhän Hengen pilkka, opettavainen hetki ei olisi teko itse, vaan se, että koko luokka näkisi, miten nopeasti kriittinen ajattelu katkaistaan uskonnon kohdalla.