Moraalinen kehikko, joka ei kestä todellisuutta

Länsimaisessa vasemmistolaisuudessa on viime vuosina vahvistunut ajattelutapa, joka näyttää moraaliselta, mutta toimii huonosti todellisuuden kanssa. Se perustuu yksinkertaiseen kehikkoon: maailma jakautuu sortajiin ja sorrettuihin. Kehikko tarjoaa selkeyttä, tunnetta oikeamielisyydestä ja helpon tavan asettua “oikealle puolelle historiaa”. Ongelmia syntyy silloin, kun kehikosta tulee tärkeämpi kuin havainnot, seuraukset ja vastuu.

Israel–Palestiina-keskustelu paljastaa tämän erityisen selvästi. Kun osapuolet on etukäteen lukittu rooleihin, tekojen arviointi ei enää perustu siihen, mitä tapahtuu, vaan siihen, kuka tekee. Sorrettu ei voi toimia väärin, sortaja ei voi toimia oikein. Tämä ei ole analyysiä vaan moraalista automatiikkaa.

Tällainen ajattelu ei ole vain epätarkkaa, vaan vaarallista. Se murentaa perusperiaatteen, jonka varaan oikeusvaltio ja universaali moraali rakentuvat: tekoja arvioidaan tekoina, ei tekijän identiteetin perusteella. Kun tästä luovutaan, moraali muuttuu välineeksi, ei mittapuuksi.

Usein tätä puolustetaan vetoamalla myötätuntoon. Mutta myötätunto, joka ei salli tosiasioiden tunnustamista, ei ole myötätuntoa vaan sentimentaalisuutta. Se suosii yksinkertaisia kertomuksia monimutkaisen todellisuuden kustannuksella. Naturalistisesta näkökulmasta ilmiö on ymmärrettävä: ihmiset omaksuvat ajattelutapoja, jotka palkitsevat heitä sosiaalisesti. Talousliberaalista näkökulmasta kyse on kannustinongelmasta. Moraalinen yksinkertaistus on halpaa, nopeasti jaettavaa ja symbolisesti tuottoisaa. Tarkka analyysi on hidasta, vaivalloista ja usein epäsuosittua.

Tämä näkyy myös siinä, miten keskustelua käydään. Kun faktat rikkovat kehikon, niistä vaietaan, ne ohitetaan tai ne käännetään osaksi suurempaa kertomusta, jossa vastuu siirretään aina samaan suuntaan. Lopputulos ei ole parempi ymmärrys maailmasta, vaan suljettu ajattelujärjestelmä, joka suojaa itseään kritiikiltä.

Vasemmistolaisuus on historiallisesti esittänyt itsensä rationaalisena, universaaleihin periaatteisiin nojaavana voimana. Tämä perinne ansaitsisi parempaa kuin ideologisen oikotien, jossa moraalinen asema ratkaisee enemmän kuin todelliset teot ja niiden seuraukset. Jos kaikki voidaan selittää rakenteilla, kukaan ei lopulta ole vastuussa mistään.

Todellisuus ei taivu kehikkoihin. Politiikka, joka kieltäytyy näkemästä tätä, ei ole edistyksellistä. Se on mukavaa – ja siksi houkuttelevaa – mutta lopulta älyllisesti laiskaa.