Moraalinen shokki ei ole politiikkaa

 

Kun kuvat sodasta ja kärsimyksestä leviävät, moni kokee moraalisen shokin. Se on inhimillistä. Jokin tuntuu niin pahalta, että siihen täytyy reagoida heti. Ongelmana ei ole tunne, vaan se, mitä sen varaan rakennetaan.

Yhä useammin moraalinen järkytys esitetään todisteena siitä, että oikea tulkinta ja oikea toiminta ovat jo selvillä. Jos epäröit, olet hiljaa tai vaadit lisätietoa, sinut leimataan väistelijäksi – tai pahempaa, hyväksyjäksi. Näin syntyy ajatus, että moraali vaatii nopeaa lukkiutumista eikä siedä epävarmuutta.

Tämä on vaarallinen ajatus.

Moraalinen shokki kertoo vain yhden asian: jokin tuntuu pahalta. Se ei kerro, mikä toiminta vähentää kärsimystä, mikä pahentaa sitä tai millaiset seuraukset eri vaihtoehdoilla on. Tunne ei ole analyysi, eikä järkytys ole toimintasuunnitelma.

Monimutkaisissa ja korkean panoksen tilanteissa – sodassa, geopoliittisissa konflikteissa, kriiseissä – virheiden hinta on poikkeuksellisen korkea. Siksi juuri silloin pitäisi olla erityisen varovainen. Ei siksi, että kärsimys olisi vähäistä, vaan siksi, että sitä on paljon. Mitä enemmän ihmishenkiä on pelissä, sitä huonompi idea on lukita kanta hetken tunnekuohussa.

Usein vedotaan siihen, että ”tämä konflikti on kestänyt jo vuosikymmeniä, kaikki on nähty”. Mutta pitkä historia ei tee asiasta yksinkertaista. Se tekee siitä monimutkaisemman. Mitä pidempi ketju tapahtumia, sitä enemmän muuttujia, tulkintoja, propagandaa ja vastareaktioita kertyy. Ajatus siitä, että juuri nyt oikea ratkaisu on ilmeinen, on enemmän uskon kuin tiedon varassa.

Episteeminen pidättyvyys ei tarkoita hiljaisuutta tai välinpitämättömyyttä. Se tarkoittaa sen myöntämistä, että ei vielä tiedä riittävästi lukitakseen kantansa tavalla, jota ei voi myöhemmin korjata ilman kasvojen menetystä. Se on halua erottaa se, mitä tunnetaan, siitä, mitä tiedetään.

Taloudessa tätä kutsuttaisiin riskienhallinnaksi. Kukaan järkevä sijoittaja ei sanoisi: ”Koska markkina romahti ja se tuntuu pahalta, teen nyt lopullisen päätöksen ilman lisätietoa.” Politiikassa ja moraalikeskustelussa tätä kuitenkin vaaditaan yhä useammin.

Nopea moraalinen lukittuminen antaa välittömän palkinnon: hyvän omantunnon, selkeän identiteetin ja hyväksynnän omalta viiteryhmältä. Vastineeksi se kasvattaa virheen hintaa. Kun kanta on julkisesti lukittu moraaliseksi totuudeksi, sen korjaaminen myöhemmin muuttuu lähes mahdottomaksi – vaikka uutta tietoa tulisi.

Naturalistisesta näkökulmasta tämä on yksinkertainen havainto: tunne ei ole evidenssi. Kärsimyksen näkeminen ei vielä kerro, mikä toiminta sitä vähentää. Jos moraali ei kestä odottamista, lisätietoa ja täsmennystä, on syytä kysyä, ohjaako se kohti parempia lopputuloksia vai vain kohti omaa moraalista helpotusta.

Todellinen moraalinen vastuu ei ole huutaa ensimmäisenä, vaan olla väärässä mahdollisimman harvoin silloin, kun panokset ovat suuret. Se vaatii kärsivällisyyttä, epämukavuutta ja kykyä sanoa: en vielä tiedä varmasti.

Se voi näyttää heikkoudelta. Todellisuudessa se on ainoa tapa ottaa seuraukset vakavasti.