Oikeistolaisen ajattelun todellinen koetinkivi ei ole tekoäly vaan huono analyysi

 

Tekoäly ja robotiikka herättävät ymmärrettävää huolta. Kun puhutaan jopa 90 prosentin työpaikkakadon skenaarioista, keskustelu ajautuu helposti kohtalonomaiseksi: työ loppuu, markkinat romahtavat ja edessä on joko teknososialismi tai teknofeudalismi. Ongelma ei kuitenkaan ole teknologia vaan se, miten siitä puhutaan.

Ulkoisesti validi analyysi alkaa mittakaavasta ja mekanismeista, ei huippuluvuista. Tekoäly automatisoi ennen kaikkea tehtäviä, ei kokonaisia ammatteja tai ihmisiä. Tämä ero on ratkaiseva. Kun osa tehtävistä halpenee tai katoaa, vapautuu resursseja – aikaa, pääomaa ja osaamista – muuhun käyttöön. Näin on käynyt kaikissa aiemmissa teknologisissa murroksissa. Historiallinen analogia ei ole tae tulevasta, mutta se asettaa väitteille todistustaakan: miksi juuri nyt markkinoiden sopeutumiskyky katoaisi?

Usein oletetaan, että markkinatalous edellyttää laajaa palkkatyötä. Tämä on virheellinen oletus. Markkinatalous edellyttää arvonluontia ja vaihdantaa, ei tiettyä työsuhdemuotoa tai 40 tunnin työviikkoa. Kun teknologia nostaa tuottavuutta, työn muoto muuttuu: yrittäjyys, projektiluonteinen työ, omistukseen perustuvat tulot ja palvelujen personointi kasvavat. Työ ei katoa, vaan sen institutionaalinen kehys elää.

Perustuloa koskevassa keskustelussa on syytä erottaa kaksi asiaa: siirtymävaiheen kitka ja pysyvä rakenne. On perusteltua pohtia, miten ihmiset selviävät murroksen yli. Sen sijaan väite perustulon välttämättömyydestä nojaa usein oletukseen, että työn määrä on kiinteä. Tämä niin sanottu “lump of labor” -ajattelu ei ole kestänyt empiiristä tarkastelua. Tuottavuuden kasvu on historiallisesti synnyttänyt uutta kysyntää – usein tavoilla, joita ei etukäteen osattu ennustaa.

Oikeistolaisen ajattelun koetinkivi ei siis ole se, uskooko tekoälyyn vai ei. Koetinkivi on kyky pitää analyysi dynaamisena. Jos oletetaan staattinen yhteiskunta, päädytään väistämättä staattisiin ratkaisuihin: tulonsiirtoihin, työajan mekaaniseen lyhentämiseen ja markkinoiden korvaamiseen hallinnolla. Jos taas tunnistetaan ihmisten kannustimet, sopeutumiskyky ja markkinoiden rooli tiedon välittäjänä, johtopäätökset ovat toisenlaiset.

Tekoäly haastaa työelämän, mutta se ei kumoa taloudellisia perusmekanismeja. Todellinen riski ei ole se, että työ loppuu, vaan se, että politiikka lukitsee yhteiskunnan vanhoihin rakenteisiin ja estää sopeutumisen. Ulkoisesti validi johtopäätös on siksi vaatimattomampi mutta kestävämpi: emme tiedä tarkasti, millaista työtä syntyy, mutta tiedämme, että dynaaminen talous luo sitä vain, jos annamme sille tilaa.