Onko palestiinalainen kansallistunne rakenteellinen rasite?

 

Palestiinan kysymystä käsittelevässä keskustelussa katse kohdistuu usein moraaliin, oikeuksiin ja historiallisiin vääryyksiin. Harvemmin pysähdytään tarkastelemaan ilmiötä poliittisen talouden näkökulmasta: millaisia kannustinrakenteita, lukkiutumia ja institutionaalisia seurauksia palestiinalainen kansallistunne on vuosikymmenten aikana tuottanut. Juuri tästä näkökulmasta kysymys rakenteellisesta rasitteesta on mielekäs – ei syyllistävänä, vaan selittävänä.

Taloustieteessä rakenteellinen rasite tarkoittaa pysyvää tekijää, joka heikentää järjestelmän kykyä sopeutua, uudistua ja tuottaa hyvinvointia. Se ei ole yksittäinen virhe tai epäonnistuminen, vaan itseään vahvistava rakenne. Palestiinan tapauksessa tällainen rakenne liittyy kansallistunteen tapaan olla sidoksissa jatkuvaan konfliktiin, ei valtionrakennuksen normaaliin logiikkaan.

Palestiinalainen identiteetti on pitkälti rakentunut vastustuksen ja menetyksen varaan. Kansallinen kertomus ei perustu ensisijaisesti siihen, mitä ollaan rakentamassa, vaan siihen, mitä on menetetty ja kenelle vastuu tästä kuuluu. Tällä on poliittisen talouden kannalta merkittävä seuraus: legitimiteetti ei synny hallinnollisesta suorituskyvystä, vaan symbolisesta vastarinnasta. Kun poliittinen pääoma kertyy kyvystä vastustaa eikä kyvystä hallita, instituutioiden kehittäminen jää toissijaiseksi.

Tällainen asetelma vääristää kannustimia. Jos poliittinen menestys ei riipu talouden kunnosta vaan jostain muusta, ei ole juuri kannustinta panostaa hitaasti vaikuttaviin asioihin kuten talouspolitiikkaan, yritystoiminnan edellytyksiin tai veropohjan vahvistamiseen. Lisäksi jatkuva ulkopuolinen rahoitus – humanitaarinen, poliittinen tai strateginen – voi tahattomasti vahvistaa tätä rakennetta. Kun resurssit eivät ole sidottuja oman hallinnon tehokkuuteen, vastuu omille kansalaisille hämärtyy.

Oleellista on huomata, ettei ongelma ole kansallistunne sinänsä. Historiallisesti nationalismilla on ollut keskeinen rooli valtionmuodostuksessa ja institutionaalisessa konsolidaatiossa. Ero syntyy siitä, millaisessa ympäristössä ja millaisin ehdoin kansallistunne institutionalisoituu. Palestiinan kohdalla identiteetti on juurtunut tilanteeseen, jossa normaalit valtiolliset vastuut ja kompromissit eivät ole päässeet muotoutumaan.

Siksi kysymys ei lopulta ole siitä, onko palestiinalaisuus “ongelma”, vaan siitä, millaiseen rakenteeseen palestiinalainen politiikka on lukkiutunut. Niin kauan kuin kansallinen projekti määrittyy ensisijaisesti konfliktin kautta – erityisesti suhteessa Israeliin – institutionaalinen kehitys jää väistämättä vajaaksi. Tämä ei ole moraalinen tuomio, vaan mekanismikuvaus.

Rakenteet voivat kuitenkin muuttua. Historia tuntee esimerkkejä, joissa pitkäkestoiset konfliktit ovat päättyneet vasta, kun kansallistunne on siirtynyt menetyksen politiikasta vastuun politiikkaan. Palestiinan tulevaisuuden kannalta ratkaisevaa on, syntyykö tilanne, jossa kansallinen identiteetti alkaa palkita hallintaa, ennustettavuutta ja taloudellista normalisaatiota – ei pelkästään vastarinnan symboliikkaa.

Siihen asti palestiinalainen kansallistunne toimii nykyisessä muodossaan rakenteellisena rasitteena. Ei siksi, että identiteetti olisi väärä, vaan siksi, että sen institutionaalinen muoto estää sen potentiaalin realisoitumisen.