Palestiinalaiset kansana – ja Palestiinan valtion edellytykset

Palestiinalaisista puhutaan usein kuin itsestään selvästä, historiallisesti jatkuvasta kansasta, jolta on riistetty oma valtio. Kun tätä väitettä tarkastellaan rauhallisesti, ilman iskulauseita ja moraalista painostusta, asetelma osoittautuu huomattavasti monimutkaisemmaksi.

Ensimmäinen kysymys kuuluu: mitä kansalla tarkoitetaan? Kansakunta ei ole biologinen tosiasia samalla tavalla kuin uros ja naaras ovat biologisia sukupuolia. Kansat ovat historiallisia ja institutionaalisia konstruktioita: ne syntyvät, muotoutuvat ja joskus katoavat. Kansallisen identiteetin synty ei edellytä ikiaikaista valtiollista jatkuvuutta, mutta se edellyttää jonkinasteista kollektiivista itseymmärrystä, yhteisiä instituutioita ja poliittista projektia.

Tässä mielessä palestiinalaiset kansana ovat verrattain nuori ilmiö. Ennen 1900-lukua alueen arabiväestö identifioitui ensisijaisesti uskonnon, klaanin, kaupungin tai laajemman arabimaailman kautta. “Palestiinalaisuus” institutionalisoitui vasta Britannian mandaattikaudella ja erityisesti Israelin valtion synnyn jälkeen. Tämä ei tee identiteetistä epäaitoa – mutta se tekee väitteestä ikiaikaisesta kansasta historiallisesti heikon.

Toinen kysymys on vielä hankalampi: mitkä ovat Palestiinan valtion edellytykset?

Valtio ei synny pelkästä moraalisesta vaatimuksesta. Kansainvälisessä järjestelmässä valtio edellyttää ainakin:

1. toimivaa ja legitiimiä hallintoa

2. väkivallan monopolia omalla alueellaan

3. kykyä solmia ja noudattaa kansainvälisiä sopimuksia

4. jonkinasteista kansalaisten lojaalisuutta omille instituutioilleen

Näistä yksikään ei tällä hetkellä täyty Palestiinan kohdalla johdonmukaisesti. Länsirannan ja Gazan välinen poliittinen kahtiajako, aseellisten ryhmien keskeinen rooli ja ulkopuolisten toimijoiden vaikutusvalta tekevät valtiollisesta suvereniteetista enemmän retorisen kuin reaalisen tavoitteen.

Usein ajatellaan, että valtion perustaminen itsessään ratkaisisi ongelmat. Historia kuitenkin osoittaa päinvastaista: heikot valtiot tuottavat usein enemmän kärsimystä kuin vahvojen instituutioiden puute ilman valtiota. Talousliberaalista näkökulmasta keskeinen kysymys ei ole “kuka omistaa maan”, vaan millaiset instituutiot mahdollistavat vakauden, investoinnit ja ennustettavan arjen. Ilman näitä mikään valtio ei toimi – ei Palestiina, eikä mikään muukaan.

Kolmas kysymys koskee retoriikkaa. Kun Palestiinaa käsitellään yksinomaan kolonialismin ja miehityksen kehyksessä, keskustelu lukitaan moraaliseen nollasummapeliin. Tällöin kaikki historiallinen monimutkaisuus, sodan seuraukset ja alueen turvallisuusrealiteetit sivuutetaan. Samalla palestiinalaisilta itseltään riistetään toimijuus: heidät esitetään pelkkinä uhreina, ei poliittisina toimijoina, joilla olisi myös vastuu valinnoistaan.

Ehkä vaikein mutta rehellisin johtopäätös on tämä: palestiinalaiset voivat olla kansa ilman että Palestiina on – tai voi lähitulevaisuudessa olla – toimiva valtio. Kansallinen identiteetti ja valtiollinen suvereniteetti eivät ole sama asia. Valtio ei synny tunnustuksista, vaan instituutioista, ja instituutiot syntyvät hitaasti, usein kivuliaasti.

Jos Palestiinan valtiosta halutaan joskus muuta kuin symboli, keskustelun on siirryttävä pois myyteistä ja moraalisista oikoteistä. On kysyttävä vähemmän kenellä on oikeus ja enemmän mikä toimii. Ilman tätä realismia Palestiina pysyy nimenä, ei valtiona – ja palestiinalaiset jäävät kansaksi ilman tulevaisuutta, jota heille usein sanotaan puolustettavan.