Raamatun keskeinen sisältö – kysymys, ei vastaus

 

Kun kysytään, mikä on Raamatun keskeinen sisältö, kysymys kuulostaa viattomalta. Ikään kuin olisi olemassa yksi ydin, yksi punainen lanka, joka vain odottaa esiin nostamista. Todellisuudessa kysymys on jo itsessään tulkinta – ja usein vallankäyttöä.

Raamattu ei ole yksi kirja vaan kirjastollinen kokoelma eri aikoina, eri kielillä ja eri tarkoituksiin syntyneitä tekstejä. Se sisältää runoutta, lakia, kansallista historiaa, profeetallista kritiikkiä, viisauskirjallisuutta, kirjeitä ja kertomuksia. Ajatus yhdestä “keskeisestä sisällöstä” syntyy vasta jälkikäteen, kun lukija päättää, mitä pitää tärkeänä ja mitä toissijaisena.

Kristillisessä traditiossa keskiöön on nostettu Jeesus. Se on ymmärrettävää: kristinusko määrittelee itsensä hänen kauttaan. Mutta tästä seuraa usein hiljainen hyppy: koko Raamatun oletetaan puhuvan samasta asiasta, samalla äänellä ja samaan suuntaan. Vanha testamentti muuttuu esinäytökseksi, ristiriidat selitetään pois ja moniäänisyys kesytetään.

Toinen tapa lukea Raamattua on nähdä se kamppailuna. Tekstit eivät muodosta yhtenäistä julistusta vaan heijastavat eri yhteisöjen yrityksiä ymmärtää maailmaa, valtaa, kärsimystä, moraalia ja Jumalaa. Samassa kirjassa voidaan puolustaa väkivaltaa ja kritisoida sitä, vaatia ehdotonta kuuliaisuutta ja kyseenalaistaa koko jumalallinen oikeudenmukaisuus. Tämä ei ole ongelma, vaan Raamatun kiinnostavin piirre.

Siksi ehkä rehellisempi vastaus kysymykseen Raamatun keskeisestä sisällöstä on tämä: Raamattu ei tarjoa valmista ydinsanomaa, vaan aineiston, jonka pohjalta ihmiset ovat vuosituhansien ajan käyneet keskustelua elämän merkityksestä, vallasta, syyllisyydestä ja toivosta. Sen “punainen lanka” ei ole yksi oppi, vaan jatkuva tulkinta.

Kun Raamatulle määritellään yksi keskus, samalla suljetaan pois vaihtoehtoiset lukutavat. Kun sanotaan “tämä on Raamatun ydin”, sanotaan usein myös: muut tulkinnat ovat vääriä, toissijaisia tai vaarallisia. Silloin kysymyksestä tulee vastaus, ja keskustelu päättyy.

Ehkä Raamatun olennaisin sisältö ei siis ole yliluonnollinen ilmoitus vaan inhimillinen dokumentti. Se näyttää, miten ihmiset eri aikoina ovat selittäneet kokemuksiaan, pelkojaan ja toiveitaan kertomusten, lakien ja myyttien avulla. Jumala ei tällöin ole tekstin lähtökohta vaan sen selitysmalli – yritys antaa järjestys maailmalle, joka muuten näyttäytyy kaoottisena ja arvaamattomana.

Kun Raamattua luetaan näin, sen arvo ei katoa. Päinvastoin: se muuttuu kulttuurihistorialliseksi arkistoksi, jossa näkyvät vallan oikeuttamisen mekanismit, moraalikäsitysten kehitys ja ihmisten yritykset tulla toimeen kärsimyksen ja kuoleman kanssa. Tekstit eivät kerro, millainen todellisuus on, vaan millaiseksi ihmiset ovat sen kokeneet ja millaisia tarinoita he ovat tarvinneet elääkseen siinä.

Tällöin Raamatun “punainen lanka” ei ole Jumalan suunnitelma vaan ihmisen mieli: taipumus etsiä tarkoitusta, rakentaa kertomuksia ja selittää maailmaa itsensä ulkopuolelle projisoiduilla toimijoilla. Se on sama inhimillinen mekanismi, joka näkyy muissakin uskonnoissa ja mytologioissa.

Ja juuri siksi kysymys Raamatun keskeisestä sisällöstä on lopulta empiirinen, ei ilmoituksellinen. Se kertoo enemmän lukijasta ja hänen käyttämistään selitysmalleista kuin tekstistä itsestään. Kun tämä myönnetään, Raamattua voi lukea avoimesti, kriittisesti ja ilman tarvetta puolustaa sitä ja ilman tarvetta pelätä sitä.