Raamatun kriittinen lukeminen ei ole sensuuria

 

Raamattua koskeva keskustelu ajautuu usein asetelmaan, jossa kriittinen tutkimus tulkitaan hyökkäykseksi uskoa vastaan. Tämä on ymmärrettävää inhimillisellä tasolla, mutta tiedollisesti ongelmallista. Historiallis-kriittinen tutkimus ei ole syntynyt halusta riisua tekstejä merkityksestä, vaan päinvastoin pyrkimyksestä ymmärtää, miten, milloin ja miksi ne ovat syntyneet. Kun tätä taustaa vasten suositellaan esimerkiksi Bart Ehrmanin kaltaisia tutkijoita, ei kyse ole sensuurista tai halveksunnasta, vaan yrityksestä soveltaa samoja tieteellisiä periaatteita, joita käytämme muuhunkin antiikin historiaan.

Usein vedotaan siihen, että Raamattu on poikkeuksellinen, koska sen käsikirjoitusaineisto on laaja ja hyvin säilynyt. Tämä pitää paikkansa tekstuaalisessa mielessä: tiedämme varsin hyvin, mitä tekstit sanovat ja miten ne ovat muotoutuneet. Mutta tästä tehdään helposti liian pitkälle menevä johtopäätös. Tekstin säilyneisyys ei itsessään kerro mitään siitä, ovatko sen kuvaamat tapahtumat historiallisesti tai luonnontieteellisesti tosia. Samalla logiikalla meidän pitäisi pitää myös muita antiikin kertomuksia tosiasiallisina vain siksi, että ne ovat säilyneet hyvin. Historiantutkimuksessa näin ei kuitenkaan toimita.

Kriittinen lukija ei myöskään kiistä sitä, että Jeesus-hahmo on hyvin todennäköisesti historiallinen. Tämä on nykyisessä tutkimuksessa melko laaja konsensus. Ero syntyy siinä vaiheessa, kun siirrytään ihmeväitteisiin. Historiallinen metodi ei kykene vahvistamaan yliluonnollisia selityksiä, eikä se yritä sitä missään muussakaan yhteydessä. Tässä mielessä Jeesuksen ihmeiden hylkääminen ei ole ideologista vihamielisyyttä, vaan johdonmukaista metodologista varovaisuutta. Sama periaate koskee kaikkia vastaavia väitteitä antiikin lähteissä.

Usein vastaukseksi esitetään, että Raamattu avautuu parhaiten uskolle. Tämä voi olla totta kokemuksellisessa mielessä, mutta se ei ole pätevä argumentti tiedollisessa keskustelussa. Subjektiivinen kokemus ei ole toistettavissa eikä erottele totta epätodesta, koska samanlaiseen varmuuteen päätyvät keskenään ristiriitaisia uskomuksia edustavat ihmiset. Kun usko asetetaan ymmärtämisen ehdoksi, keskustelu suljetaan kehään, jossa itse väite toimii omana todisteenaan.

Vertaus rikkinäiseen puhelimeen osuu osittain oikeaan ja osittain harhaan. Inhimillinen viestintä vääristyy ajan myötä, ja tästä on runsaasti tutkimusnäyttöä. Toisaalta Raamatun tekstit eivät ole satunnaisen leikin tulosta, vaan ne on kirjoitettu, kopioitu ja muokattu yhteisöissä, joilla oli vahva intressi säilyttää sanoma tietyssä muodossa. Tämä ei tee niistä automaattisesti tosia, mutta muistuttaa siitä, että yksinkertaiset analogiat eivät riitä koko ilmiön selittämiseen.

Kriittinen raamatuntutkimus ei vaadi lukijaa luopumaan arvoista, merkityksestä tai eettisistä pohdinnoista. Se vaatii vain yhden asian: erottamaan toisistaan sen, mitä tekstit merkitsevät ihmisille, ja sen, mitä niistä voidaan perustellusti väittää historiallisena tietona. Tämä ero on ratkaiseva, jos halutaan käydä keskustelua, joka kestää myös oman viiteryhmän ulkopuolella. Uskolle tämä ei ole välttämättä uhka, mutta tiedolle se on välttämätön ehto.