Rauha ei synny jäsenmaksulla

 

Kun valtionpäämiehelle ojennetaan kutsu niin sanottuun rauhanneuvostoon ja samalla vihjataan miljardiluokan jäsenmaksusta, ollaan jo lähtökohtaisesti väärällä polulla. Kansainvälinen rauhanvälitys ei ole kerhotoimintaa, jossa sisään pääsee maksamalla, eikä diplomatia toimi franchising-logiikalla. Kun vielä esitetään, että neuvoston varojen hallinta keskittyisi yhdelle poliittiselle toimijalle, kyse ei ole enää edes huonosta symboliikasta vaan rakenteellisesta ongelmasta.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa keskeinen kysymys ei ole se, kuka idean esittää, vaan millaiselle institutionaaliselle pohjalle se rakentuu. Rauhanprosesseilla on yksi yhteinen nimittäjä: ne edellyttävät osapuolten hyväksyntää, selkeitä pelisääntöjä ja päätöksenteon hajauttamista. Jos päätöksiä koskeva elin syntyy ilman keskeisten konfliktiosapuolten osallistumista tai tunnustusta, sen legitiimiydestä tulee näennäinen. Tällöin maksusta ei synny vaikutusvaltaa, vaan korkeintaan istumapaikka kulisseissa.

Valtiontalouden näkökulmasta miljardin euron sitoumus ei ole vähäpätöinen yksityiskohta, vaan päätös, joka syrjäyttää muita vaihtoehtoja. Julkinen raha ei ole neutraalia, vaan aina pois jostakin muusta. Siksi sen käyttöä on arvioitava vaikutusten, ei toiveiden perusteella. Jos hankkeelle ei ole avoimia päätöksentekorakenteita, tilivelvollisuutta eikä mitattavia tavoitteita, rahankäytölle ei ole rationaalista perustetta. Pelkkä lupaus rauhasta ei ole mittari, vaan poliittinen iskulause.

Erityisen ongelmalliseksi asetelma muuttuu silloin, kun rahoitus ja päätösvalta kasautuvat samaan käteen. Tällöin syntyy ilmeinen kannustinongelma: maksajat kantavat riskin, mutta hallinnoija määrittää pelin säännöt. Tällaisessa rakenteessa järjestön ensisijainen intressi voi helposti olla oma jatkuvuus ja maksujen kerääminen, ei konfliktin ratkaiseminen. Historia tuntee lukuisia esimerkkejä siitä, mihin tällainen malli johtaa, eikä niistä yksikään ole erityisen rohkaiseva.

Usein vastataan, että mukaan menemällä Suomi voisi saada vaikutusvaltaa ja olla osa ratkaisua. Tämä argumentti kuulostaa houkuttelevalta, mutta se sekoittaa läsnäolon ja vallan toisiinsa. Vaikutusvalta ei synny siitä, että maksetaan pääsymaksu pöytään, jonka säännöt joku toinen kirjoittaa. Todellinen vaikutusvalta edellyttää jaettua päätöksentekoa, ennakoitavia sääntöjä ja läpinäkyvää hallintoa. Ilman näitä elementtejä osallistuminen on lähinnä symbolista ja kallista.

Suomen ulkopoliittinen etu ei ole seikkailla ad hoc -hankkeissa, joiden rakenne nojaa yksittäisiin henkilöihin ja epäselviin valtasuhteisiin. Suomella on jo käytössään ne kanavat, joissa kansainvälinen vaikuttaminen on institutionaalisesti kestävää: monenkeskiset järjestöt, joissa vastuu ja valta on jaettu ja joissa rahoituksen käyttöä valvotaan. Jos rauhaa halutaan edistää, se tapahtuu näiden rakenteiden kautta, ei ostamalla jäsenyyttä epäselvään neuvostoon.

Rauha ei synny laskulla, eikä legitimiteetti synny maksamalla. Kun kansainvälinen yhteistyö alkaa jäsenmaksuvaatimuksella ja päättyy epäselvään vallankäyttöön, on parempi sanoa ei ajoissa kuin selittää myöhemmin, miksi järjettömään sopimukseen lähdettiin mukaan.