Selektiivinen ihmisoikeusaktivismi ja sen paljastava testitapaus

 

Ihmisoikeuspuhe nojaa lähtökohtaisesti universaalisuuteen: oikeuksien ei oleteta riippuvan kulttuurista, uskonnosta, geopoliittisesta asemasta tai siitä, kuka loukkaaja on. Tämän periaatteen uskottavuus ei kuitenkaan ratkea juhlapuheissa, vaan konkreettisissa valinnoissa siitä, mihin reagoidaan ja mihin ei.

Iran toimii tässä mielessä poikkeuksellisen selkeänä testitapauksena. Maan islamistinen hallinto on dokumentoidusti käyttänyt väkivaltaa erityisesti naisia vastaan, rajoittanut systemaattisesti yksilönvapauksia ja rankaissut jopa kuolemalla moraalirikoksiksi määriteltyjä tekoja. Nämä täyttävät selvästi vakavien ihmisoikeusloukkausten kriteerit riippumatta siitä, mitä poliittista tai ideologista viitekehystä käytetään.

Tästä huolimatta reaktiot länsimaisessa kansalaisaktivismissa ovat olleet epäsymmetrisiä verrattuna esimerkiksi Israelia koskevaan mobilisaatioon. Kyse ei ole siitä, etteikö Iranista olisi uutisoitu tai etteikö tietoa olisi saatavilla, vaan siitä, ettei aihe ole synnyttänyt vastaavaa, laajaa ja symbolisesti latautunutta liikehdintää länsimaiden kaduilla. Tämä epäsuhta vaatii selitystä.

Yksi rationaalinen tulkinta on, että merkittävä osa ihmisoikeusaktivismista ei todellisuudessa perustu universaaleihin periaatteisiin, vaan ideologisesti valikoivaan viholliskuvaan. Protesti aktivoituu erityisesti silloin, kun kohde sopii valmiiseen narratiiviin länsimaisesta vallasta, kolonialismista tai kapitalismista. Kun sortaja on ei-länsimainen, uskonnollinen tai selvästi autoritaarinen ilman länsimaista kytköstä, moraalinen energia hajaantuu tai katoaa.

Tämä ei edellytä oletusta yksilöiden tietoisesta pahantahtoisuudesta. Riittää, että toimintaa ohjaavat sosiaaliset palkinnot, näkyvyys ja ryhmän hyväksyntä. Protestit, jotka tuottavat symbolista pääomaa, mediahuomiota ja moraalista ylemmyyttä, skaalautuvat. Protestit, jotka vaatisivat johdonmukaisuutta ilman selkeää ideologista vastinparia, eivät.

Iran paljastaa myös toisen rakenteellisen ongelman: ihmisoikeuspuheesta tulee helposti performatiivista, kun se irtoaa institutionaalisesta realismista. Jos moraalinen paheksunta ei kohdistu ensisijaisesti vakavimpiin ja selkeimpiin loukkauksiin, vaan poliittisesti käyttökelpoisiin tapauksiin, koko puhe menettää uskottavuutensa päätöksenteon ja politiikan tasolla. Tällöin ihmisoikeudet eivät enää toimi normatiivisena rajoitteena vallankäytölle, vaan retorisena resurssina.

Ulkoisen validiteetin kannalta Iran ei ole poikkeus vaan esimerkki laajemmasta ilmiöstä. Sama toimintamalli toistuu suhteessa muihin autoritaarisiin valtioihin, joiden rikkomukset herättävät vain rajallista huomiota, elleivät ne istu valmiiseen ideologiseen kehykseen. Tämä viittaa systemaattiseen vinoumaan, ei yksittäiseen sattumaan.

Johtopäätös ei ole, että ihmisoikeudet olisivat merkityksettömiä, vaan päinvastoin: niiden uskottavuus edellyttää johdonmukaisuutta. Ilman sitä ihmisoikeusretoriikka muuttuu poliittiseksi teatteriksi, jonka sisältö vaihtelee yleisön ja tilanteen mukaan. Iran tekee tämän näkyväksi juuri siksi, että tapaus on moraalisesti yksiselitteinen mutta ideologisesti epämukava.

Tässä mielessä hiljaisuus ei ole neutraalia. Se on informatiivista.