Sota, jonka kustannuksia ei enää hallita

 

Sotaa arvioidaan usein sen perusteella, kuka voittaa tai häviää. Taloustieteellinen näkökulma lähestyy asiaa toisin: kykeneekö päätöksentekojärjestelmä hallitsemaan sodan kustannuksia suhteessa sen tavoitteisiin. Tästä näkökulmasta Venäjän ja Ukrainan sota tarjoaa kiinnostavan tapauksen, jossa sodan jatkaminen voi heikentää päätöksentekijän omia toimintamahdollisuuksia riippumatta rintamatilanteesta.

Keskeinen kysymys ei ole, onko Venäjä hävinnyt sodan, vaan onko se ajautunut tilanteeseen, jossa sodan rajakustannus kasvaa nopeammin kuin sen tuottama rajahyöty. Jos näin on, sota muuttuu strategisesta välineestä rakenteelliseksi rasitteeksi.

Vladimir Putin johtaman järjestelmän kohdalla tämä kysymys kytkeytyy päätöksenteon palautemekanismeihin. Autoritaarisissa järjestelmissä informaatio ei liiku neutraalisti: alimmilla tasoilla on kannustin raportoida onnistumisia ja peittää tappioita. Tämä luo principal–agent-ongelman, jossa ylin johto tekee päätöksiä epätäydellisen tai vääristyneen tilannekuvan perusteella. Jos näin tapahtuu systemaattisesti, sodan todelliset kustannukset voivat jäädä aliarvioiduiksi.

Sodan taloudellinen luonne tekee tästä erityisen ongelmallista. Sota sitoo työvoimaa, pääomaa ja tuotantokapasiteettia sotatalouteen. Tämä voi olla rationaalista, jos tavoitteet ovat rajattuja ja saavutettavissa. Mutta jos tavoitteet ovat avoimia tai laajenevia, resurssien allokaatio alkaa kilpailla valtion pitkän aikavälin toimintakyvyn kanssa. Tällöin sota ei ainoastaan kuluta resursseja, vaan heikentää kykyä tuottaa uusia resursseja.

Tässä asetelmassa vastapuolen strategia on ratkaiseva. Ukraina on rakentanut puolustustaan tavalla, joka monilla rintamalohkoilla näyttää suosivan kulutusta hyökkäyksen sijaan: syvät puolustuslinjat, droonien laajamittainen käyttö ja hajautettu tulenkäyttö nostavat hyökkääjän kustannuksia. Tämä ei tarkoita, että puolustus olisi täydellistä tai tappiotonta, mutta se viittaa siihen, että hyökkääjän on maksettava yhä enemmän yhä pienemmästä etenemisestä.

Yksi keskeinen testattava indikaattori tässä on tappioiden ja alueellisen edistymisen suhde. Jos miehistö- ja kalustotappiot kasvavat samalla kun vallattujen alueiden määrä pienenee, sodan rajatuotto heikkenee. Toinen indikaattori on mobilisaation vaikutus kokonaistalouteen. Aiempi liikekannallepano näyttää lisänneen työvoiman poistumaa paitsi rintamalle myös maan rajojen ulkopuolelle. Jos tämä ilmiö toistuu tai voimistuu, mobilisaatio ei vain siirrä resursseja sektorilta toiselle, vaan supistaa resurssipohjaa kokonaisuutena.

Tässä kohtaa sodan jatkaminen alkaa muistuttaa taloustieteessä tunnettua uponneiden kustannusten ongelmaa. Aiemmat panostukset luovat psykologisen ja poliittisen paineen jatkaa, vaikka uudet panostukset heikentäisivät lopputulosta. Päätös ei enää perustu tuleviin hyötyihin vaan menneisiin kustannuksiin.

Ulkopuoliset toimijat voivat tarjota tulitaukoja tai neuvottelupolkuja, mutta niiden kestävyys riippuu tavoitteista. Jos sodan päämäärät ovat rajattuja, kompromissi voi olla vakaa. Jos ne ovat avoimia tai ideologisesti latautuneita, tulitauko jää helposti välivaiheeksi. Tämä ei tee kompromissista mahdotonta, mutta lisää sen epävarmuutta.

Venäjä ei ole ainutlaatuinen tässä suhteessa. Historia tarjoaa useita esimerkkejä valtioista, jotka ovat jatkaneet konflikteja pidempään kuin niiden resurssipohja olisi edellyttänyt. Näissä tapauksissa ratkaisu ei useinkaan ole ollut suunniteltu vetäytyminen, vaan jonkinlainen ulkoinen tai sisäinen shokki. Tämä ei ole ennuste vaan havainto siitä, miten järjestelmät, jotka eivät kykene korjaamaan suuntaansa asteittain, usein lopulta muuttuvat.

Sodan suurin riski ei ehkä ole sen jatkuminen sinänsä, vaan se, että päätöksentekojärjestelmä menettää kykynsä arvioida, milloin jatkaminen lakkaa olemasta rationaalista. Kun tämä kyky heikkenee, sota lakkaa olemasta keino ja muuttuu olosuhteeksi.