Syntiä, räpylöitä ja kieroja suomuja: Teologian kaksi peiliä

 

Jos marssisit teologisen tiedekunnan käytävälle ja kysyisit, mitä yhteistä on ankkalinnalaisella merimiespukuisella raivopäällä ja Genesiksen kavalalla matelijalla, sinua saatettaisiin katsoa pitkään – tai sitten sinulle tarjottaisiin kuppi huonoa automaattikahvia ja alkaisi elämäsi mielenkiintoisin luento.

Päällisin puolin ero on selvä: toinen on piirretty epäonnen soturi ja toinen on koko ihmiskunnan historian suurin sabotööri. Mutta kun raaputamme pintaa, huomaamme, että teologisesta näkökulmasta nämä kaksi puhuvaa eläintä edustavat kahta täysin eri tapaa ymmärtää pahuus, lankeemus ja moraalinen vastuu.

Käärme: Strateginen nihilisti

Paratiisin käärme on teologinen arkkityyppi. Se ei ole hahmo, jolla on tunteita tai huonoja päiviä. Se on puhdas instrumentti. Käärmeen puhe ei ole kommunikaatiota, vaan se on kirurgisen tarkkaa viettelystä. Se edustaa pahuutta, joka on ulkopuolista, vierasta ja kylmää.

Teologisessa mielessä käärme on aktiivinen. Se ei lankea itse banaaninkuoreen; se asettaa kuoren muiden tielle. Se on tietoinen kapinallinen, joka haastaa luodun järjestyksen. Käärmeen tragikomedia on siinä, että se tietää loppunsa: sen pää tullaan murskaamaan. Se on lineaarisen historian vanki, jonka rooli on olla katalyytti ihmisen ja Jumalan väliselle välirikolle.

Aku: Arjen lankeemusten asiantuntija

Sitten meillä on Aku Ankka. Jos käärme on pahuuden idea, Aku on inhimillisen heikkouden lihaksituleminen – tai höyheneksi tuleminen. Aku ei halua tuhota maailmanjärjestystä; hän haluaisi vain ottaa torkut riippumatossa ilman, että veljenpojat tai naapuri häiritsevät.

Akun teologinen painoarvo löytyy Paavalin kirjeistä: "Sillä sitä hyvää, jota minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, jota en tahdo, minä teen." Aku on vaistonvarainen olento, joka lankeaa vihaan, ylpeyteen ja kateuteen kerta toisensa jälkeen. Hän ei ole paha, hän on vain perisynnin runtelema.

Siinä missä käärme houkuttelee muita syntiin, Aku on synnin jatkuva uhri. Hän on syklisen ajan vanki. Ankkalinnassa ei ole lopullista tuomiota eikä pelastusta; maanantaina Aku on jälleen kerran velkaa Roopelle ja riidoissa Tulpun kanssa. Hän on ikuisessa kiirastulessa, jossa mikään oppitunti ei mene perille, mutta jossa armo on läsnä siinä, että hän saa aina uuden mahdollisuuden seuraavassa numerossa.

Kumpaa puolta peilistä katsomme?

Suurin ero on lopulta tässä: käärme on tarina siitä, miten maailma meni rikki. Aku Ankka on tarina siitä, millaista on elää rikkinäisessä maailmassa.

Käärme edustaa teologista pelkoa – ajatusta siitä, että jokin suuri ja laskelmoiva haluaa meille pahaa. Aku taas edustaa teologista lohdutusta. Jos kerran Aku, tuo maailman kärttyisin ja epäonnisin ankka, selviää päivästä toiseen tuhoten ja rakentaen, ehkä meilläkin on toivoa.

Ehkäpä paratiisissa olisi ollut huomattavasti turvallisempaa, jos Eeva ja Aatami olisivat käärmeen sijasta kohdanneet ankan. Omena olisi luultavasti jäänyt syömättä, koska Aku olisi joko pudonnut puusta tai alkanut riidellä omenan hinnasta.