Syyllinen on löydettävä – pahuuden selittäminen on mielen selviytymisstrategia

 

Ihminen on tarinoita rakentava eläin, ja kaikkein kipeimmin me tarvitsemme tarinaa silloin, kun kohtaamme jotain käsittämätöntä. Maailmassa tapahtuva pahuus – viaton kärsimys, väkivalta ja sattumanvarainen tuho – luo kognitiivisen dissonanssin, jota psyykemme ei kestä ilman selitystä. Meidän on pakko rakentaa syy-seuraussuhde sinnekin, missä vallitsee kaaos.

Historiallisesti olemme ulkoistaneet pahuuden arkkityypeille. Kuten some-keskustelujen ja teologisten väittelyiden loputon suo osoittaa, hahmo nimeltä "Saatana" on toiminut vuosituhansia täydellisenä syntipukkina. Jos pahuus on ulkopuolinen voima tai houkutus, maailma pysyy järjestyksessä: on olemassa "me", jotka olemme hyviä, ja "tuo", joka korruptoi meidät. Tämä on mielen suojamuuri. Jos pahuus olisi pelkkää molekyylien satunnaista törmäilyä tai sosiopaattista aivokemiaa, maailma tuntuisi pelottavan turvattomalta.

Vapaa tahto: Vastuu vai puolustusmekanismi?

Kun uskonnollinen mytologia kohtaa modernin rationalismin, selitys siirtyy usein yliluonnollisesta yksilöön. Puhe "vapaasta tahdosta" on mielenkiintoinen hybridi. Toisaalta se antaa ihmiselle moraalisen vastuun, mutta toisaalta se toimii oikeudenmukaisen maailman hypoteesin (just-world hypothesis) polttoaineena.

Me haluamme uskoa, että pahuus on valinta. Miksi? Koska jos pahuus on valinta, me voimme valita toisin. Se antaa meille kontrollin tunteen. Jos pahuus taas on rakenteellista, geneettistä tai puhdasta sattumaa, olemme sen armoilla. Siksi takerrumme ajatukseen moraalisesta lankeemuksesta silloinkin, kun tiede osoittaa ympäristötekijöiden ja neurologian rajat.

Draama pitää mielen koossa

Sosiaalisessa mediassa käytävät kiistat pahuuden alkuperästä paljastavat myös narratiivisen riippuvuutemme. Useat kommentaattorit osuvat oikeaan huomioidessaan, että "ilman pahista tarina loppuu". Tämä ei päde vain fiktiossa, vaan tavassamme hahmottaa todellisuutta. Me tarvitsemme vastakkainasettelua määritelläksemme itsemme.

Pahuuden selittäminen onkin usein enemmän peiliin katsomista kuin totuuden etsimistä. Se, syytämmekö pahuudesta langennutta enkeliä, huonoa kasvatusta, aivokemiaa vai poliittista vastustajaa, kertoo vähemmän itse pahuudesta ja enemmän siitä, mitä me pelkäämme eniten.

Sattuman sietämätön kepeys

Ehkä vaikeinta nykyihmiselle on hyväksyä selityksistä kaikkein empiirisin: pahuus ja kärsimys eivät välttämättä palvele mitään tarkoitusta. Ne eivät ole testi, ne eivät ole rangaistus, eivätkä ne ole osa suurta kosmista draamaa. Ne ovat osa elämän biologista ja sosiaalista monimutkaisuutta.

Mutta niin kauan kuin ihminen on ihminen, me jatkamme tarinoiden kertomista. Me rakennamme sääntöjä, uskontoja ja filosofioita täyttääksemme sen tyhjiön, jonka selittämätön kärsimys jättää. Sillä lopulta mikä tahansa selitys – jopa kaikkein mielikuvituksellisin – on lohdullisempi kuin hiljaisuus.