Tullit, tunne ja todellisuus – mitä Trumpin linjasta oikeasti seuraa?

 

Keskustelu Yhdysvaltojen tullipolitiikasta on jälleen ajautunut tutulle uralle: osa juhlii vahvaa johtajuutta, osa varoittelee maailmanlopusta. Kun Sanna Marin kritisoi Donald Trumpin tullilinjaa, reaktiot kertovat vähemmän taloudesta ja enemmän poliittisista identiteeteistä. Mutta jos irrotetaan tunne ja henkilöt, mitä empiirinen taloustieto todella sanoo?

Aloitetaan perusmekanismista. Tulli on vero. Sen maksaa viime kädessä joko kuluttaja korkeampina hintoina, yritys pienempinä katteina tai molemmat. Tämä ei ole ideologinen väite vaan havainto, joka toistuu eri maissa ja eri aikakausina. Kun tuontihinnat nousevat, hintasignaali vääristyy: resursseja ohjautuu tuotantoon, joka ei ole aidosti kilpailukykyistä ilman suojaa.

Trumpin ensimmäisellä kaudella asetetut tullit kohdistuivat erityisesti Kiinaan. On totta, että Yhdysvaltojen kahdenvälinen kauppavaje Kiinan kanssa pieneni hetkellisesti. Tämä havainto kuitenkin menettää merkitystään, kun tarkastellaan kokonaisuutta. Kauppavaje ei kadonnut, vaan siirtyi muihin maihin. Samalla yhdysvaltalaiset kuluttajahinnat nousivat ja yritysten tuotantokustannukset kasvoivat. Empiirinen johtopäätös on selvä: tullit eivät poistaneet rakenteellista epätasapainoa, vaan muuttivat sen maantieteellistä muotoa.

Usein oletetaan, että kauppavaje itsessään on taloudellinen ongelma. Tämä oletus on heikko. Kauppavaje heijastaa säästämisen ja investointien välistä suhdetta, ei moraalista epäonnistumista tai “ryöstöä”. Maa, joka houkuttelee pääomaa ja investointeja, tuo väistämättä enemmän kuin vie. Tämä on talousmatematiikkaa, ei globalistista salaliittoa.

Entä väite, että tullit palauttavat teolliset työpaikat? Empiirinen näyttö on tässäkin nihkeää. Osa tuotannosta voi palata, mutta moderni teollisuus on pääomaintensiivistä. Työpaikkoja syntyy vähän, ja ne vaativat korkeaa osaamista. Samalla korkeammat hinnat syövät ostovoimaa muilta sektoreilta. Nettovaikutus työllisyyteen jää usein olemattomaksi tai negatiiviseksi.

Tämä ei tarkoita, että kaikki kauppa olisi automaattisesti reilua tai että valtiolla ei olisi mitään roolia. Kohdennetut toimet strategisesti kriittisillä aloilla voivat olla perusteltuja, jos ne täyttävät selkeät kustannus–hyöty-kriteerit. Yleinen ja pysyvä tullipolitiikka ei tätä testiä läpäise.

Siksi Marinin kritiikki Trumpin tulleja kohtaan ei ole erityisen radikaalia eikä edes puoluepoliittista. Se edustaa varsin valtavirtaista taloustieteellistä näkemystä, jonka ulkoinen validiteetti on korkea: samat mekanismit näkyvät Yhdysvalloissa, Euroopassa ja kehittyvissä talouksissa. Hänen asemansa entisenä pääministerinä ei tee väitteistä totta tai epätotta – sen tekee empiirinen todellisuus.

Kun tullipolitiikkaa puolustetaan, puolustetaan usein tunnetta hallinnasta ja suvereniteetista. Se on inhimillistä, mutta huono pohja talouspolitiikalle. Taloudessa ei ole oikoteitä, joilla veron voi muuttaa ilmaiseksi hyödyksi. Tulli on aina kustannus jollekin – yleensä omalle kansalle.