Väkivallan rajat ja legitimiteetti – palestiinalaisen vastarinnan vaikea kysymys

 

Keskustelu Palestiinan tilanteesta ajautuu usein moraaliseen vastakkainasetteluun, jossa huomio kiinnittyy kärsimyksen määrään, ei keinoihin. Silti juuri keinot ratkaisevat sen, miten väkivalta asemoituu kansainvälisessä oikeudessa ja millaisen poliittisen legitimiteetin se tuottaa. Kysymys kuuluu: onko palestiinalaisilla ollut merkittävässä määrin väkivaltaista vastarintaa, joka tapahtuisi ihmisoikeussopimusten ja kansainvälisen humanitaarisen oikeuden puitteissa?

Lyhyt ja epämukava vastaus on: hyvin vähän.

Aseellisessa konfliktissa relevantti normikehikko ei ole ensisijaisesti yleinen ihmisoikeusretoriikka, vaan kansainvälinen humanitaarinen oikeus. Sen ytimessä ovat erotteluperiaate (siviilit ja sotilaat on erotettava), suhteellisuus ja sotilaallinen välttämättömyys. Näitä periaatteita valvoo ja tulkitsee muun muassa International Committee of the Red Cross. Kyse ei ole moraalisesta mielipiteestä, vaan operatiivisista säännöistä, jotka määrittävät, milloin väkivalta on oikeudellisesti sallittua – ja milloin se ei ole.

Kun palestiinalaista väkivaltaista vastarintaa tarkastellaan tätä kehikkoa vasten, kuva on ongelmallinen. Merkittävä osa toiminnasta on kohdistunut siviileihin tai käyttänyt summittaisia aseita, joiden kohdentaminen sotilaskohteisiin ei ole mahdollista. Tämä koskee erityisesti **Hamas**in toimintaa, mutta ei rajoitu vain siihen. Siviilikohteiden tietoinen valinta, panttivankien ottaminen ja raketti-iskut alueille, joilla siviilien läsnäolo on ennakoitavissa, rikkovat suoraan erotteluperiaatetta. Tällainen toiminta ei asetu “ihmisoikeussopimusten puitteisiin” edes väljästi tulkittuna.

On totta, että yksittäisiä poikkeuksia on ollut. Historiasta löytyy tapauksia, joissa palestiinalaiset ryhmät ovat kohdistaneet iskuja selkeästi sotilaskohteisiin, ilman ilmeistä siviilien vaarantamista. Joillakin Fatahin alaisilla ryhmillä oli ajoittain pyrkimys kehystää toimintansa aseellisena konfliktina terrorismin sijaan. Ongelma ei kuitenkaan ole yksittäisten tekojen puute, vaan se, ettei näistä muodostunut pysyvää, institutionaalista käytäntöä. Väkivallan rinnalla jatkunut siviileihin kohdistuva toiminta söi näiden yritysten uskottavuuden.

Tämä ei ole pelkästään juridinen tai moraalinen kysymys, vaan myös strateginen. Taloustieteellisestä ja institutionaalisesta näkökulmasta väkivalta on signaali. Se viestii sekä vastapuolelle että ulkopuolisille toimijoille, millaisiin sääntöihin tekijä sitoutuu. Jos väkivalta noudattaa tunnustettuja normeja, se voi – ainakin periaatteessa – kasvattaa poliittista painoarvoa ja neuvotteluasemaa. Jos se rikkoo normeja systemaattisesti, se tuottaa legitimiteettitappion, joka usein ylittää mahdolliset sotilaalliset hyödyt.

Palestiinalaisen väkivaltaisen vastarinnan kohdalla tämä tappio on ollut huomattava. Jokainen siviileihin kohdistunut isku on vahvistanut vastapuolen asemaa esittää omat toimensa turvallisuustoimina ja heikentänyt ulkopuolisten halua painostaa Israelia myönnytyksiin. Samalla se on tehnyt vaikeaksi erottaa oikeutettua poliittista vaatimusta keinoista, joilla sitä ajetaan.

Usein esitetään vastaväite: mitä vaihtoehtoja sorretulla osapuolella muka on? Kysymys on ymmärrettävä, mutta se ei muuta normikehikkoa. Kansainvälinen oikeus ei tunnusta “epätoivon poikkeusta”, jossa siviileihin kohdistuva väkivalta muuttuisi hyväksyttäväksi. Päinvastoin: juuri epäsymmetrisissä konflikteissa normien noudattaminen on ainoa keino rakentaa kestävää legitimiteettiä.

Tämän toteaminen ei ole kannanotto Israelin toimien oikeutukseen, vaan erillinen analyysi palestiinalaisen vastarinnan keinoista. Molemmat voivat yhtä aikaa olla totta: miehitykseen liittyy vakavia oikeudellisia ongelmia, ja suuri osa palestiinalaisesta väkivaltaisesta vastarinnasta on tapahtunut kansainvälisen oikeuden vastaisesti.

Jos tavoitteena on poliittinen ratkaisu eikä loputon konfliktin uusintaminen, keinojen ja päämäärien välistä suhdetta ei voi sivuuttaa. Historia viittaa siihen, että normien rikkominen ei ole vain moraalinen ongelma – se on huono strategia.