Valinta, pakko ja väärä analogia – mitä huivikeskustelussa pitäisi oikeasti arvioida

 

Uskonnollista pukeutumista koskeva keskustelu ajautuu Suomessa toistuvasti väärille raiteille. Vastakkain asetetaan symboleja – nunna ja hijab – ja oletetaan, että kysymys ratkeaa moraalisella mielipiteellä: “minua ei häiritse” tai “kaikkien pitäisi saada pukeutua miten haluavat”. Tämä on helppoa, mutta samalla älyllisesti laiskaa. Ulkoisesti validi tarkastelu vaatii muuta: rakenteiden, kannustimien ja todellisten valintamahdollisuuksien analyysiä.

Keskeinen virhe on väärä analogia. Nunnanpuku ja hijab näyttävät pinnalta samankaltaisilta, mutta syntyvät tyypillisesti hyvin erilaisissa institutionaalisissa ympäristöissä. Katoliseen luostariin ei ajauduta huomaamatta. Se edellyttää aikuisen ihmisen tietoista päätöstä, pitkää harkintaa ja mahdollisuutta perääntyä. Puvun riisumisesta ei seuraa yhteisön rankaisua, väkivaltaa tai perhesiteiden katkeamista. Tämä ei tee katolisuudesta kritiikin ulkopuolista, mutta se tekee valinnan rakenteesta olennaisesti erilaisen.

Hijabin kohdalla kysymys ei ole siitä, voiko joku yksittäinen nainen käyttää huivia omasta tahdostaan. Toki voi. Ulkoisen validiteetin kannalta ratkaisevaa on, millaiset ovat keskimääräiset poistumiskustannukset. Monissa islamilaisissa yhteisöissä huivi opitaan lapsuudessa normina, ei vaihtoehtona. Sen riisuminen ei ole neutraali valinta vaan sosiaalinen rikkomus, joka voi johtaa häpeään, painostukseen tai jopa väkivaltaan. Valinta, jonka hintalappu on korkea, ei ole vapaa samalla tavalla kuin valinta, josta voi luopua ilman seuraamuksia.

Tämä ei ole tunne- eikä identiteettikysymys, vaan empiirinen. Vapaus ei ole sitä, että jokin teko on loogisesti mahdollinen, vaan sitä, että sen voi tehdä ilman kohtuutonta rangaistusta. Tässä mielessä “uskonnonvapaus” on harhaanjohtava iskulause, ellei samalla tarkastella, kenellä on todellinen mahdollisuus käyttää myös uskonnon kieltovapautta.

Keskustelua hämärtää usein se, että kaikki normatiivinen ohjaus niputetaan yhteen. Totta on, että myös kristillisissä ja juutalaisissa yhteisöissä esiintyy naisia alistavia rakenteita. Mutta tästä ei seuraa, että kaikki uskonnot tai käytännöt olisivat vaikutuksiltaan samanarvoisia. Ulkoisesti validi analyysi ei kysy, “onko muitakin ongelmia”, vaan vertailee ilmiöitä niiden todellisten seurausten perusteella: kuinka helposti yksilö voi irtautua, kuinka paljon painetta kohdistuu lapseen, ja miten järjestelmä reagoi poikkeamiseen.

Naturalistisesta näkökulmasta on myös syytä olla varovainen puheessa “aidosta vapaasta tahdosta”. Ihminen sopeutuu ympäristöönsä, rationalisoi normit ja kokee ne usein omikseen. Tämä ei kuitenkaan kumoa sitä tosiasiaa, että normit voivat silti olla kontrolloivia. Subjektiivinen kokemus vapaaehtoisuudesta ei yksin riitä osoittamaan, että valinta on rakenteellisesti vapaa.

Jos keskustelussa halutaan edetä moraalisesta signaloinnista järkevään yhteiskunnalliseen arvioon, katse on siirrettävä symboleista instituutioihin. Kysymys ei ole siitä, miltä huivi tai nunnanpuku näyttää, vaan siitä, mitä tapahtuu, jos siitä luopuu. Siinä vertailussa kaikki uskonnolliset käytännöt eivät ole samanarvoisia – eikä niiden pidäkään olla.