Vapaa-ajattelu ei kaadu huutoon – vaan huonoihin kriteereihin

 

Sosiaalisessa mediassa toistuu sama kaava: keskustelu alkaa väitteestä, ajautuu nopeasti tunteisiin ja päättyy siihen, että joku julistaa toisen “katkeraksi”, “dogmaattiseksi” tai “pelokkaaksi”. Lopputulos ei ole totuuden kirkastuminen vaan pölyn nouseminen. Tämä ei ole sattumaa. Se kertoo siitä, että keskustelussa on epäselvää, millä kriteereillä väitteitä ylipäätään arvioidaan.

Ulkoisesti validi keskustelu ei ala identiteeteistä (“ateisti”, “uskova”, “vapaa-ajattelija”), vaan todistustaakasta ja käsitteistä. Tämä on se kohta, jossa moni keskustelu kaatuu.

Ensimmäinen perusasia on tämä: positiivinen väite kantaa todistustaakan. Jos joku väittää, että Jumala on olemassa, iankaikkinen ja maailman perimmäinen selitys, väite ei muutu rationaaliseksi siksi, että sitä ei voi kumota. Kumoamattomuus ei ole totuuden kriteeri. Muuten mikä tahansa mielikuvitusolio – Odin, Galactus tai näkymätön lohikäärme – olisi “järkevä vaihtoehto”. Arkielämässä, tieteessä ja oikeudessa toimitaan toisin: hyväksyntä edellyttää näyttöä, ei vain loogista koskemattomuutta.

Tästä seuraa toinen usein väärinymmärretty asia: ateismi ei ole ideologia. Se ei tarjoa maailmanselitystä, moraaliteoriaa tai yhteiskuntamallia. Se tarkoittaa vain sitä, ettei jumalaväitettä hyväksytä ilman riittäviä perusteita. Ateistit voivat olla keskenään täysin eri mieltä politiikasta, moraalista ja elämän tarkoituksesta. Siksi väite “ateismi on uskomus siinä missä teismi” on käsitteellinen virhe. Uskomuksen puute ei ole vaihtoehtoinen uskomus, aivan kuten television sammuttaminen ei ole kanava.

Kolmas kompastuskivi on suhtautuminen tieteeseen. Kun sanotaan, että “tiede vain vaihtaa valheita uusiin”, paljastetaan väärä käsitys siitä, mitä tiede tekee. Tiede ei lupaa lopullista totuutta, vaan paranevia malleja. Se, että käsitykset muuttuvat, ei ole heikkous vaan luotettavuuden ehto. Järjestelmä, joka ei voi korjata itseään, ei ole vakaa vaan hauras. Sama pätee talouteen, tekniikkaan ja lääketieteeseen: toimivat järjestelmät mukautuvat palautteen perusteella.

Keskustelun sivujuonteena esiin nousee usein väite, että vapaa-ajattelu olisi “rajattua ja kontrolloitua”. Tässä sekoitetaan kaksi asiaa: ajattelun rajoittaminen ja keskustelun moderointi. Se, että loukkaukset tai asiattomuudet poistetaan, ei tarkoita, että näkemyksiä kielletään. Päinvastoin: ilman pelisääntöjä rationaalinen keskustelu romahtaa äänekkäimmän ja aggressiivisimman eduksi. Vapaus ilman sääntöjä ei ole vapautta vaan kaaosta.

Ulkoisesti validi johtopäätös on yksinkertainen mutta epämukava: järjellinen keskustelu edellyttää yhteisiä kriteerejä. Ilman niitä keskustelu ei ole erimielisyyttä totuudesta, vaan erimielisyyttä siitä, millä perusteella mitään pidetään totena. Kun toinen osapuoli hyväksyy selitykseksi sen, että “näin sanotaan pyhässä tekstissä” ja toinen vaatii havaintoihin tai testattavuuteen nojaavia perusteita, keskustelu ei voi edetä ennen kuin tämä ristiriita tunnustetaan.

Vapaa-ajattelu ei tarkoita sitä, että kaikki ajatukset ovat yhtä hyviä. Se tarkoittaa sitä, että mikään ajatus ei ole vapautettu perusteluvelvollisuudesta. Siinä mielessä vapaa-ajattelu ei ole uskonnon vastakohta, vaan dogmin vastakohta – riippumatta siitä, esiintyykö dogmi uskonnollisessa, poliittisessa tai “henkisessä” muodossa.

Jos tästä pidetään kiinni, keskustelu voi olla kiivasta mutta hedelmällistä. Jos ei pidetä, jäljelle jää vain huuto, loukkaus ja varmuus omasta ylemmyydestä. Ja se, jos mikä, on varma merkki siitä, että vapaa ajattelu on jo poistunut paikalta.