Varjoista valokeilaan – päihteiden käytön näkymätön kirjo

Julkisessa keskustelussa päihteiden käyttö piirtyy usein jyrkkien vastakohtien kautta. Toisessa päässä on puhtoinen absolutismi, toisessa kadunkulman "ihmisraunio". Tämä mustavalkoinen kuvasto palvelee moraalista närkästystä, mutta se epäonnistuu kuvaamaan todellisuutta, joka on empiirisesti tarkasteltuna huomattavasti vivahteikkaampi. Päihteiden käytön kirjo on laaja spektri, joka ulottuu sosiaalisesta kuriositeetista tuhoisaan riippuvuussairauteen.

Nykyisen riippuvuuslääketieteen ja kognitiivisen tutkimuksen valossa tiedämme, että ihminen on biologisesti altis dopamiinivasteen hakemiselle. Kysymys ei ole vain "heikosta luonteesta" tai "moraaliagentin romahduksesta", vaan monimutkaisesta vuorovaikutuksesta perimän, ympäristön ja sattuman välillä. Kuten sosiaalisen median keskusteluissa usein nousee esiin, monen matka kohti ongelmakäyttöä alkaa nuoruuden kokeilunhalusta – universaalista kehitysvaiheesta, jossa riskien arviointi on vasta muotoutumassa.

Tässä spektrissä on kuitenkin huomioitava "näkymätön enemmistö". Tilastollisesti merkittävä osa päihteiden käyttäjistä on ihmisiä, joiden käyttö pysyy kontrolloituna ja osana muuten toimivaa arkea. He eivät näy katukuvassa eivätkä terveydenhuollon rasitteina, mikä luo vinoutuneen kuvan siitä, mitä "huumeet tekevät ihmiselle". Tämä ei poista laittomien aineiden riskejä, mutta se osoittaa, että ympäristön tarjoamat suojatekijät – kuten koulutus, työ ja vahvat tukiverkostot – toimivat ratkaisevina puskureina riippuvuuden syvenemistä vastaan.

Vastakohtana tälle toimivat ne, joilla korttipakka on jo valmiiksi vajaa. Tutkimusnäyttö vahvistaa, että varhaislapsuuden traumat ja sosioekonominen näköalattomuus ennustavat voimakkaasti päihteiden ongelmakäyttöä. Kun elämästä puuttuvat mielekkäät virikkeet, päihteen tarjoama hetkellinen dopamiinipiikki ei ole vain valinta, vaan selviytymismekanismi. Tällöin ongelma ei ole aine itsessään, vaan ne olosuhteet, jotka tekevät itsetuhosta houkuttelevan vaihtoehdon.

Päihdepolitiikan ja yhteiskunnallisen keskustelun suurin haaste onkin tunnistaa tämä kirjo. Jos kohtelemme jokaista kokeilijaa rikollisena ja jokaista riippuvaista moraalisena epäonnistujana, sivuutamme sen tieteellisen tosiasian, että riippuvuus on terveydenhuollollinen kysymys. Ulkoinen validiteetti puuttuu politiikasta, joka olettaa, että pelkkä pelotevaikutus pyyhkii pois inhimillisen halun paeta todellisuutta.

Meidän on uskallettava nähdä päihteiden käytön koko kuva: se on osa ihmisyyden historiaa, osa sosiaalista kanssakäymistä ja joillekin osa tragediasta, joka olisi voitu välttää paremmalla hoidolla ja vahvemmilla turvaverkoilla. Vasta kun siirrymme huutelusta havaintoihin, voimme rakentaa yhteiskunnan, jossa apu kohdistuu sinne, missä spektri kääntyy mustaksi.