Voiko vasemmistolaisuutta haittaverottaa?

 

Ajatus kuulostaa provokaatiolta, ja sitä se onkin. Mutta samalla se paljastaa jotakin olennaista tavasta, jolla poliittista päätöksentekoa arvioidaan – tai jätetään arvioimatta. Taloustieteilijän näkökulmasta kysymys ei ole ideologinen vaan institutionaalinen: kuka maksaa päätösten kustannukset ja millä mekanismilla.

Haittavero on yksi taloustieteen arkisimmista käsitteistä. Sitä sovelletaan, kun jonkin toiminnan yksityinen hyöty poikkeaa sen yhteiskunnallisesta kustannuksesta. Päästöt, melu ja ruuhkat eivät ole moraalisia paheita, vaan hinnoittelemattomia ulkoisvaikutuksia. Veron tarkoitus ei ole rangaista, vaan ohjata päätöksiä lähemmäs tehokasta tasoa.

Tästä näkökulmasta vasemmistolaisuutta ei tietenkään voi verottaa. Ideologia ei ole toiminto eikä sillä ole rajakustannusta. Mutta monet vasemmistolaisiksi mielletyt politiikkavalinnat ovat aivan tavallisia päätöksiä, joilla on ennustettavia vaikutuksia työn tarjontaan, investointeihin, velkaantumiseen ja hallinnon tehokkuuteen. Ja juuri näitä vaikutuksia voidaan – ja pitäisi – arvioida samalla kylmällä logiikalla kuin muitakin.

Ongelma ei ole se, että joku haluaa laajan julkisen sektorin. Ongelma syntyy, jos laajentaminen tapahtuu ilman hintamekanismia, ilman vastuun kohdentamista ja ilman perääntymisreittejä silloin, kun tulokset jäävät odotettua heikommiksi. Kun kustannukset jaetaan epämääräisesti ”yhteiskunnalle”, poliittinen houkutus yli-investoida kasvaa. Tätä ei selitä pahantahtoisuus vaan kannustimet.

Tässä kohtaa julkisen valinnan teoria astuu kuvaan. Päätöksentekijät reagoivat samoihin kannustimiin kuin muutkin ihmiset: he välttelevät vastuuta, suosivat näkyviä hyötyjä ja siirtävät kustannuksia ajassa eteenpäin. Jos epäonnistunut hanke ei aiheuta kenellekään konkreettista menetystä, se toistetaan uudelleen hieman eri nimellä.

Niin sanottu vasemmiston ”haitta” ei siis ole arvoissa vaan rakenteissa. Kun politiikka irrotetaan kustannus–hyöty-ajattelusta ja korvataan moraalisella itsevarmuudella, syntyy vaikutelma, että hyvät aikomukset oikeuttavat heikot tulokset. Tämä ei ole vasemmiston yksinoikeus, mutta vasemmistolaisessa retoriikassa se esiintyy usein normina: vastustaja esitetään moraalisesti puutteellisena, jolloin taloudellinen kritiikki voidaan ohittaa kylmyytenä.

Jos jotain pitäisi ”haittaverottaa”, se ei ole ideologia vaan vastuun puute. Velkakatot, käyttäjämaksut, automaattiset menoleikkurit ja riippumattomat vaikutusarviot eivät ole oikeistolaisia tai vasemmistolaisia. Ne ovat keinoja pakottaa poliittiset lupaukset kohtaamaan todellisuuden hinnan.

Todellinen kysymys ei siis ole, voiko vasemmistolaisuutta verottaa, vaan miksi niin moni politiikkavalinta ylipäätään saa olla verovapaa seurausten osalta. Kun päätöksistä ei maksa kukaan henkilökohtaisesti, maksajaksi jää aina joku muu – yleensä se, jolla on vähiten mahdollisuuksia vaikuttaa asiaan.

Taloustieteessä tätä ei kutsuta pahaksi tahdoksi. Sitä kutsutaan huonoiksi kannustimiksi.